Partio on parasta

Mä olen harrastanut partiota 15 vuotta. Äiti vei mut Pispalan kirkolle varmaan samalla viikolla kun olin alottanu ekan luokan ja niin musta tuli Harjusisko. Harjusiskot on siis mun lippukunnan nimi, joka tulee Pispalanharjusta eikä suinkaan mun sukunimestä. Se ei siis ole mun oma henkilökohtanen lippukunta, ai että miten hauska vitsi joka kerta.

Sanni ja meitsi jollain leirillä joskus junnuna (keskityn muuten vieläki kieli ulkona)

Partio ei ehkä ole se kaikkein mediaseksikkäin harrastus, enkä mä sen ilosanomaa ihan kauheesti ole ympäriinsä julistanutkaan. Ei sillä että mä häpeäisin sitä, mutta jotenkin kombo suunnistus-partio saa mut kuulostamaan ehkä vähän liikaa metsäläiseltä, mitä en koe olevani. Ja suunnistus nyt vaan on ollu mulle se ykkösharrastus, ja lisäks se on vielä urheilua mikä jostain syystä (jos ihmiset siis tajuaa että suunnistuksessakin voi kilpailla ja että myös minä teen niin) on jotenkin yleisesti hyväksyttävämpää, niin mä olen sitten ilmottanu harrastuksekseni suunnistuksen. Mä olen suunnistanut 4-vuotiaasta ja välissä oon harrastanut myös enkkukerhoa, liikkaria, telinevoimistelua, jalkapalloa ja koripalloa, mutta ne on jääny. Muita en kaipaa paitsi korista välillä, viekää joku mut joskus vähän pelaamaan pliidu!

Nyt mä aion kertoa mitä kaikkea partio on mun elämään tuonut.

Sudenpentuna ollaan ikävuodet 7-9 ja silloin se ryhmä voi olla aika isokin. Ehkä yleisimmin jotain 15-25 tyyppiä. Meidän lippukunnassa on pelkästään tyttöjä, sit on olemassa pojille omia ja myös sekalippukuntia. Supevuosista muistan leirit, mm. yhden meidän omaan leiripaikkaan tehdyn hiihtoretken, kesäleirin nimeltä Metsänvartijat, piirileiri Hiisin ja ylläriretken Valkeakoskelle. Kokouksista muistan sen että meidän suosikkileikki oli lima.

Pienestä asti mä oon tykänny käydä kaikilla leireillä ja retkillä. Koska halusin olla aina kaikkialla mukana ja mulla oli muitakin harrastuksia, lähdin välillä kesken pois tai kävin kesken leirin pelaamassa koripalloa. Mua se ei kuitenkaan haitannu, ja aina sen sai hyvin järjestyyn.
Mun ekasta kesäleiristä, Kivikirveestä en muista kauheesti mitään. Sen muistan että mulle ostettiin halpa 45-litranen rinkka, joka ei kovin kauaa kestänyt. Äiti pakkas mun mukaan aivan tosi monta juomapulloa, koska sen mielestä leirikirjeestä ei käyny ilmi saako siellä juomavettä. (Sai sieltä.) Ne pullot oli sitten pitkin poikin metsää kun me tallustettiin leiripaikalle. Siellä leirillä tutustuin (jos nyt ekaluokkalaiset oikeesti tutustuu vastakkaiseen sukupuoleen) ekaa kertaa myös meidän veljeslippukunnan poikiin. Muistelen että vähän ärsyttäviä olivat.
Seuraavana kesänä Metsänvartijoilla istutin puun ja opin että kellonaika kannattaa kattoa huolella ettei vahingossa herää pari tuntia liian aikasin.

Just siellä supeaikojen hiihtoretkellä tutustuin Jeminaan, joka oli alottanu samaan aikaan partion Lielahdessa. Meidän lippukunta on iso ja toimii kolmessa eri paikassa, Pispalassa, Epilässä ja Lielahdessa. Jeminan kanssa nähtiin aina leireillä ja retkillä, oltiin aika aktiivisia kumpikin. Päädyttiin myös samaan lukioon ja yhä edelleen ollaan kavereita. Kiitos partio tästäkin!

Jemina on ylärivissä keskellä ja minä alhaalla vasemmalla

Kun menee koulussa neljännelle, siirty vartioon. Nykyään se homma menee vähän erilailla, kun vartiolaiset on jaettu kahteen osaan, seikkailijoihin ja tarpojiin. Mutta siirtymä on silti samaan aikaan, siinä 10-vuotiaana. Vartiossa on yleensä yks ikäluokka kerrallaan, joten ryhmätkin on pienempiä. Meidän vartionjohtajat Milla ja Riikka oli ihan parhaita. Silloin en tajunnu miten ne ei välillä jaksanu meitä mutta myöhemmin se on kyllä selvinny hyvinkin, oltiin nimittäin aika eläväisiä. Meidän vartiossa oli mun lisäks Sanni, Tuuli ja Lina sekä jotain muita aina välillä. Niihin aikoihin mun partio oli sitä että meillä oli joka viikko kokous, jossa me nähtiin toisemme. Lippukunnan retkillä ja leireillä sitten nähtiin vähän muitakin.

Vartiossa opin, että suklaapatukoiden käärepaperi ei ole foliota vaan muovia ja se palaa kiinni trangiaan. Opin tekemään keinun ja leikkimään uusia leikkejä. Pääsin paloasemalle ja mentiin Linan kanssa ylös ja alas sitä palomiesten tankoa.

2004 oli mun eka oikee suurleiri. Se Hiisi-leiri oli kans iso, mutta ei lähellekään niin iso kun finnjamboree Tarus, jossa oli yli 12 000 leiriläistä. Taruksella oli porukkaa ympäri Suomea ja ulkomailtakin.
Taruksella opin että ruisleipä, sulatejuusto ja rusinat sopii yhteen. Opin myös että jatkuvaan sateeseen tottuu ja että ei se niin paljoa haittaa kun äkkiseltään luulis.

Vartiolaisina me käytiin myös erilaisilla kursseilla. Kaks erätaitokurssia ja ensiapukurssi oli ihan kivoja, ja siellä tavattiin partiolaisia muista lippukunnista. Sen kummemmin ei kuitenkaan tutustuttu niihin. Kisoissa me käytiin myös mutta menestystä ei tullu. Meillä oli kuitenkin useimmiten hauskaa ja saatiin uusia kokemuksia. Siellä sitä makkaraa ja muuta tehtiin.
Kun musta itestä tuli johtaja, me käytiin tietty myös kisoissa aina. Loppuaikoina me alettiin jopa pärjätäkin, kerran saatiin piirin kisoista ihan joku mitalikin ja siitä innostuneina ilmottauduttiin SM-kisoihin. Siellä meillä oli paikalla varamiehistö eikä tullut menestystä, mutta hauska reissu se silti oli!

Se oli varmaan 2006 kun tehtiin Linan kanssa paras partiota koskeva päätös. Me päätettiin lähteä seuraavana vuonna Englantiin maailmanlaajuselle jamboreelle. Suomesta meitä lähti monta leirilippukuntaa, Tampereen alueelta noin 40-henkinen Sisilisko-lippukunta. Meidän vartion nimeksi tuli Silmä, koska "sisiliskolla on silmä niin se sopii hyvin".



Ei hävettäny kulkea Lontoossa ja Brysselissä näissä kamoissa

Jamboreereissu kesti kolmisen viikkoa ja me matkustettiin bussilla. Opin siellä ihan hurjasti uusia asioita. Opin leikkaamaan tomaatin tylsällä veitsellä niin että ei tuu haavoja (mulle opetettiin se kahden haavan jälkeen). Opin jakamaan työtehtäviä niin että ne todennäkösemmin tulee tehtyä.
Olin aika nuori (14 eli nuorimpia mitä sinne edes otetaan) ja tosi arka puhumaan kieliä, niin en kauheesti (yhtään) solminu kansainvälisiä kontakteja. (Toimi. huom. Ei ollu pelkoa myöskään jamboree-vauvoista.) Suomalaisten kanssa onneks tutustuin ja Kirsikasta tuli mulle tosi hyvä ystävä. Kirsikan kautta pääsin myös osallistumaan ihan huikeeseen tapahtumaan, sellaseen rentoon partiokisaan missä kuljetaan pyörillä ja se kestää koko yön.
Sain leiriltä paljon muitakin tuttavuuksia, ja tiedoksi Piallekin, että seuraavan kahden vuoden aikana jossain välissä tullaan yhen kaverin kanssa käymään Islannissa!
Jamboreella tutustuin myös Jussiin, joka 6 vuotta myöhemmin pyysi mut mukaansa RUK:n kurssijuhlaan. Ne oli kyllä parhaat juhlat missä oon ikinä ollu, iltapuvut ja kaikki, ja oon Jussille ikuisesti kiitollinen että se otti just mut mukaansa. Haminassa tutustuin Ainoon ja myöhemmin myös Ainon upseerioppilaaseen Janiin. Aino kutsu mut talvileirille, jollasella en ollu ikinä ennen ollu. Se oli kans ihan mahtava kokemus, pääsin näkemään naapurilippukuntien toimintatapoja ja uuden tavan millasta partio myös voi olla. Siellä leirillä rakennettiin napakelkka, nukuttiin kamiinateltassa ja järjestettiin leirillä pt-kisat jotka toimi ihan tosi hyvin. Otin niistä järjestelyistä myöhemmin mallia kun aloin ite järjestää kisoja. Parasta siellä leirillä kuitenkin oli se, että siel oli tosi paljon samanikäsiä, jotka otti mut ihan tosi hyvin mukaan porukkaan. En tuntenut oloani ulkopuoliseks vaikka mulla olikin eri merkki huivissa.
Tutustuin Janiin kunnolla vasta myöhemmin, kun päädyttiin samaan kouluun. Mun nykyistä kaveriporukkaa koulussa tuskin olis ilman partiota, koska me ei varmaan oltais päädytty yhteen jos minä ja Jani ei oltais oltu vähän tuttuja ennestään.


Tota sombreroa kadehdin ihan ylipaljon enkä onnistunu samaan omaa. Sormessa on laastari koska tomaatti ja tylsä veitsi.

Jamboreen jälkeen syksyllä 2007 mä aloin vartionjohtajaksi Linan kanssa. Alussa oltiin ihan tosi innoissamme. Kolme vuotta jaksettiin, ja todettiin että se homma on aika rankkaa. Etenkin oman retken järjestäminen. Mutta olihan se hienoa myös, ja varmasti opin kaikenlaista johtamisesta ja ohjaamisesta ja partiotaidoista. Ainakin kävi niin, että vartsuaikana en kertaakaan osannu tehdä kunnon kiehisiä, mutta yhtäkkiä kun se piti opettaa tytöille, se sujukin ihan tosi hyvin. Partion johtamiskokemuksen avulla pääsin myös seurakunnille kesätöihin, missä vierähtikin 4 vuotta.

Jossain vaiheessa kadehdin sitä, kun vuotta ja kahta vanhemmilla oli oma porukka veljeslippukunnan samanikästen poikien kanssa. Ne kävi yhdessä retkillä ja muuta, mutta meillä ei ollu mitään. Sellasta porukkaa kaipaan kyllä ehkä vähän vieläkin, mutta heikkoa on kun meitä on enää minä ja Turkuun muuttava Jemina ja poikia 3, joista yks ei myöskään asu Tampereella.

Vuonna 2011 olin mun suunnistusuran huipulla ja partio ei pahemmin kiinnostanu. Silloin ois myös ollu seuraava jamboree Ruotsissa, mutta en halunnu lähteä. Keväällä 2012 kävin läpi omaa henkilökohtaista kriisiäni ja partio alko taas kiinnostaa. En halunnu alkaa johtajaksi, ne eväät oli syöty. Mun ikäset kaverit mein lippukunnasta oli myös lopettanu partion, niin en oikein tienny mitä olisin tehny. Olisin halunnu johonkin isompaan tapahtumaan, mutta pelkäsin että siellä on vaan tosikkopartiolaisia niin en halunnu mennä yksin. Silloin onneks Kirsikka tuli hätiin ja vei mut pyöräkisaan. Seuraavana vuonna olin jo menossa johonkin vaeltajatapahtumaan, mutta pääsinkin Haminaan ja sitä kautta talvileirille.
Nykyään, kun olen kasvanut tarpeeksi, oon päässyt mukaan meidän lippukunnan johtajaporukan partion ulkopuolisiin tapaamisiin. Se on musta tosi kivaa.

kakkukestit

Partio on siitä hyvä harrastus, että se sopii ihan kaikille. Siellä ei tarvi olla hyvä tai mitenkään lahjakas, niinku vaikka urheilussa ja musiikissa. Partiossa ei haittaa vaikka puuttuis raajoja tai aisteja. Mä olen johtanut yhden kevään sokeaa tyttöä, ja siinä olikin aika erilaiset haasteet kun mihin olen aiemmin törmännyt. Sen takia, että partio sopii kaikille, siellä onkin ihan kaikenlaisia tyyppejä. Koska omasta partiostaan voi tehdä melkein millasta tahansa, kaikki ei ole omanhenkisiä siellä. Mä itse en tykkää sellasista tosikkopartiolaisista, jotka ei oikein hyväksy sitä että toisilla on erilaiset tavat toteuttaa partioaatetta. Näistä yks esimerkki on jamboreella tavattu Väiski Kuksa, joka piti sitä hiton kipalakkia päässä ihan koko ajan samoin ku partiovyötä jossa roikkuu kuksa. Hän myös kertoi auliisti kaikille kuinka heidän pitäisi partiossa toimia.
En mä kaikesta partiossa tykkää, Väiski Kuksien lisäksi. En tykkää erityisesti niistä virallisista partiovaatteista, siitä että sataa leirillä ties monettako päivää putkeen ja kaikki kamat on märkänä, siitä että lapset tulee kitisemään kun itelläkin on paska fiilis ja siitä että partion ylemmät tahot on tosi kankeita ja toimimattomia. Mutta ei kaikesta tarvikaan koko ajan tykätä.


Minä ja ystäväni Sami. Koska partiossa on parasta.

Mä olen kuitenkin partion kautta saanut tehdä vaikka mitä. Mä olen nukkunut erilaisissa teltoissa ja laavuissa kesällä ja talvella, alkanut johtajaksi 14-vuotiaana ja siinä vaiheessa määritelly hyvin pitkälti oman harrastukseni, matkustanut ulkomaille kolmeksi viikoksi, juossut ympäri tyhjää Koskikeskusta vihjeiden perustaalla, koristellut museokeskus Vapriikin joulukuusen, yöpynyt maailman suurimmassa laavussa Eteläpuistossa, vieraillut paloasemalla, melonut, käynyt flowparkissa, yöpynyt saarissa, tehnyt makkaraa, löylyjakkaran, lyhdyn, lumilapion, rantatuolin ja vaikka mitä muuta. Kaikki ei ole aina ihan onnistunu, mutta se ei haittaa. Mä olen myös saanut yhden kunniamerkin partiourani aikana, ei ne ankanpoikien loputtomat kunniamerkit ihan täys huijaus ole.
Junnuna me käytiin myymässä partiolaisten joulukampanjan tuotteita ovelta ovelle ympäri Pispalaa. Ei paljon pelottanu puhua vieraille ihmisille.
Mä olen myös järjestänyt yhdet partiolaisten SM-suunnistuskisat ja kolme oman lippukunnan pyöräkisaa sekä oman vartion retkiä. Seuraavana haasteena mulla on lippukunnan vaellus syyskuun alussa.

Pottukisa 2013. Koska siellä on hauskaa, menkää tänäkin vuonna!

Mä en ole edes hyödyntänyt kaikkia partion tarjoamia mahdollisuuksia. Mä olisin voinut käydä ulkomailla leirillä vaikka joka vuosi, purjehtia, vaeltaa Lapissa jalan tai hiihtäen (joskus vielä osallistun hiihtovaellukselle!) tai vaikka järjestää kansainvälisiä suurtapahtumia.

Vielä joskus mä lähden uudestaan ulkomaille partioleirille, teen täytekakun trangialla ja yövyn riippumatossa metsässä. Mä aion vuolla mun puulusikan loppuun. Vielä mä aion hankkia paljon uusia kokemuksia ja kerrottavia tarinoita partiosta.

Koska partio on parasta, mä alan johtajaksi taas syksyllä. Sain Anskun houkuteltua mukaani ja meille tulee varmasti tosi hauskaa. Koska kaikki muutkin varmasti myös innostu partiosta, sen voi alottaa nyt! Tai ihan koska vaan, mutta nyt on just hyvä hetki, kun toiminta lippukunnissa alkaa ens viikolla. Lähimmän lippukunnan löydät osoitteesta http://www.mukaanpartioon.fi/ Sivun alalaidassa oleva video on aika priceless, kattokaa se ja tulkaa partioon!

Työmuurahainen

Tänä kesänä mä pääsin ekaa kertaa oman alan hommiin. Vaikka kesäkerhossa onkin ollu tosi kivaa, niin kyllä mulle kelpas vaihteluksi joku muu työ (ja raha). Tämä homma kestääkin sitten koko kesän ja vähän ylikin, 13 viikkoa. Takana on 9 ja edessä 4, ei sillä että mitenkään niitä laskisin.

Mun titteli on saumauskoneen hoitaja ja se mun kone saumaa muovikasseja. Ihan niitä tavallisia henkselikasseja mitä vaikka Prismasta ja Cittarista saa. Tai Stockalta, Tokmannilta ja Salesta. Mun perusduunia on pakata kasseja laatikoihin, jotka toimitetaan tilaajalle, ja tarkkailla laatua. Aina kun kone käynnistetään, pitää testata kestääkö kaikki saumat. Sitten pitää tarkkailla painatusta ja sivuvekkien tasaisuutta. Jos kuva on väärässä kohtaa, sitä pitää siirtää, ja jos vekit heittää niin pitää lisätä ilmaa. Sen lisäks on sitten kaikki kelojen vaihdot (kela painaa 700kg ja siitä koneesta tulee kasseja kolmelta radalta kerrallaan) ja ne tilanteet kun se kone alkaa rytätä (ammattikielellä sutata) sitä kassia sinne saumausterien väliin. Myös sähkösilmää, joka sen kuvan oikeessa kohdassa pysymistä vahtii, osaan säätää jos se menee sekasin.
Meillä on kahta erilaista konetta, uudempaa ja vanhempaa. Uudet on nopeempia, joten sen pöydän (eli liukuhihnan jolle valmiit kassit tulee ulos koneesta) tyhjentämisen ja täyttymisen välissä on vähemmän aikaa kun vanhemmilla. Siinä välissä saa istua, meillä on tuolit sitä varten, mutta kännykkää ei saa käyttää. Se on periaatesääntö, jolle ei ole perustetta enkä sen takia pidä siitä. Mulle ei ole selvinny mitä niissä väleissä sitten sais tehdä, olla möllöttää ja tuijottaa tylsänä tyhjyyteen? Ei sekään musta kovin aktiivista kuvaa työntekijöistä anna. Mä olen lukenu syksyllä odottavaan matikan uusintatenttiin, sitä ei ole ainakaan vielä kielletty.
Vanhoissa koneissa on se ikävä puoli, että ne suttaa paljon herkemmin ja silloin mun pitää avata se kone, mennä sinne väliin ja putsata terä. Varsinkin jos on kuuma päivä, se ei ole kovin hauskaa kun siellä koneen välissä on aika kuuma.


Työ on 2-vuorotyötä, ja aamuvuoro alkaa kuudelta, eli herätys on viideltä. Aamuviikkoina ehtii kuitenkin tehdä työvuoron jälkeen vaikka mitä, vaikka pitääkin mennä nukkumaan aika aikasin että jaksaa. Iltaviikkoina taas herätys ei ole aikasin, paitsi jos haluaa ehtiä tekemään jotain siinä aamupäivällä ennen kahta. Se on ehkä tyhmintä että jos töissä tulee jotain mieleen mitä pitäis vielä tehdä, niin ei sitä enää töiden jälkeen ehdi. Kummassakin vuorossa olen ehkä yhtä väsyny, niin että en osaa sanoa kummasta vuorosta tykkään enemmän.

Ekat viikot olin aika liekeissä mun työstä. Ihan Oikeita Töitä, tehtaassa, mä näen koko valmistusprosessin ja selkeesti työni jäljet. Siitä saa ihan lukujakin, että montako laatikkoa olen päivässä pakannu. Töissä ei kauheesti tarvi ajatella mitään, niin se on aika rentoa. Mutta jonain päivänä heräsin siihen, että mun työhän on ihan täysin pelkkää liukuhihnahommaa. Kaheksan tuntia päivässä, 5 päivää viikossa ja 13 viikkoa kesässä. Kyllä tuli kiire siinä vaiheessa taas lukemaan sitä matikkaa että joskus voisin valmistua ja päästä erilaisiin hommiin. Koska kyllä mä oikeesti haluan ajatella mun töissä. Meillä kaikki vakkarimammat on asentavia koneenhoitajia eli ne saa tehdä pieniä asennushommia. Ne asennushommat saa kouluttaa vasta kun on ollu tuolla 3 kuukautta, eli mä en niitä saa oppia ja joudun pyytämään aina asentajan paikalle tekemään kaikki puolen minuutin pikkuhommat. Se on aika turhauttavaa, kun ne ei voi olla mitään vaikeita juttuja.

Tokalla viikolla pääsin myös muoviexculle. Äiti (joka siis on tuolla töissä konttorin puolella) järkkäs mulle tapaamisen myyntihenkilön kanssa. Se kerto kaikenlaista, sain vastaukset mun kysymyksiin mitä oli jo heränny ja kuulin että kangaskassia pitää käyttää 180 kertaa ennenkö se on yhtä ekologinen kun muovikassi jota käytetään kerran ja sen jälkeen joko roskapussina tai laitetaan kierrätykseen. Eikä noissa tutkimuksissa ole mukana kangaskassin pesua. Niin että käyttäkää ihmiset muovikasseja!

Tehdastyö on kyllä ihan kivaa, se tuntuu just niiltä Oikeilta Töiltä. Missään nimessä en koko tulevaisuuttani halua siellä viettää, ja siks oonkin koulussa. Mutta ennenkö alotan mun varsinaisen työuran sellasessa työssä mitä sitten jaksan tehdä vaikka 40 vuotta (ehkä se tässä vielä selkenee että mikäköhän se sitte on), haluaisin vielä olla sellasissa töissä missä saan ajaa potkulaudalla, sellasissa missä mulla on työpaita ja avainkaulanauha ja jossain asiakaspalvelutehtävissä. En osaa sanoa miks, mutta sellasia haluaisin kokeilla.