Tutkimus: Vapaaehtoistyö lisää onnellisuutta (osa 1)

Syksyllä saatiin Anskun kanssa idea. Olis kiva hakea killan hallitukseen. Tai ei ihan hallitukseen, mutta toimariksi eli toimihenkilöksi. Tapahtumatoimari kuulosti kivalta koska tykätään järjestää kaikenlaista, ja kun uus puheenjohtaja oli valittu, alettiin tiedustella josko saatais kiltaan tapahtumatoimarin virka (tapahtumavastaavalle apulainen). Asia eteni ja toimarihaussa oli kaks tapahtumatoimaria.

Ennen haastattelua jännitti vähän, mutta toisaalta hallituksen jäsenet, jotka haastatteli toimareiksi hakevat, oli kaikki tuttuja tyyppejä. Haastattelu meni ihan ok mielestäni, mutta seuraavana päivänä soitettiin että mua ei valittu. En oikein ymmärtäny, miks ihmeessä ne ei valinnu mua vaan Anskun ja jonkun toisen. Menettivät paljon, meinaan me ois kyllä Anskun kanssa järjestetty niin huikeita tapahtumia ettei ikinä. Ei sillä etten uskois valittujen tapahtumatoimarien osaavan järkätä hyviä tapahtumia, mutta uskon silti että oltais oltu Anskun ja Jennan kanssa erittäin hyvä tiimi.
Päätin siis keskittyä järjestämään mein kaveriporukalle pikkujouluapproa, partioretkiä ja -kisoja ja keksimään kaikkia uusia kivoja juttuja. Myöhemmin juttelin yhden hallituslaisen kanssa ja se sano ettei mun haastattelu ollu menny kovin hyvin. Seuraavan yön valvoin ja mietin ja vatvoin asiaa, kunnes aamulla tajusin että olin menny sinne haastatteluun niin että tiesin et musta tulis (etenkin yhdessä Anskun kanssa, koska jotkut asiat on vaikea selittää mutta silti tajutaan Anskun kanssa molemmat mitä pitäis tehdä) ihan loistava tapahtumatoimari, mutta myös lähteny sieltä niin että mä olin yhä varmaan ainoa joka sen tiesi. En osannu markkinoida itteäni.

Se, että mua ei valittu toimariksi, ei ole oikeesti kovin vakava asia. Mutta totta kai mä olen pettynyt ja mua vähän harmittaa, kun olin huolella miettiny asiaa ja tullu siihen tulokseen että se olis kivaa ja että mä jaksaisin hoitaa sitä hommaa hyvällä motivaatiolla koko vuoden. Haastattelussa kyseltiin kauheesti just sitä, että miten jaksaisin hoitaa hommaani ja otanko stressiä. Otan kyllä, mutta se ei vaikuta mun työntekoon. Ja useimmiten otan turhista asioista stressiä ja vielä ihan turhaan, mutta tietääkseni en ole silti huonosti suoriutunu. En vaan osannu muotoilla sitä siellä haastattelussa. Lisäks olin vähän pettyny kun multa ei oikein kysytty mitään tapahtumatoimarille spesifejä kysymyksiä, joihin mulla ois ollu vastaukset valmiina. Edes viittä turkulaista henkilöä en osannu luetella, mutta jälkeenpäin kun mietin niin viis turkulaista tapahtumaa ois kyllä tullu aika helposti, eikä ois tarvinnu turvautua edes suunnistuskisoihin.
Nyt lohdutan itseäni sillä, että se tapahtumatoimarin homma ei luultavasti ois ihan niin hohdokasta kun kuvittelin. Ne tapahtumat on samoja mitkä toistuu joka vuosi, eikä niissä saa käyttää mielikuvitusta niin paljon kun haluais. Mutta toisaalta, harvassa oikeessa hommassa saa.

 

Koska tykkään siitä että mun elämässä tapahtuu paljon asioita, hain yhteen kerhoon, TVIKille (Tekstiili- ja vaatetusalan insinöörikerho), toimariksi. Se killan toimarijuttu mua harmittaa siksikin, että ens vuoden hallituksessa on vaikka ketä kivoja tyyppejä ja suurin osa mun kavereista jotka ylipäätään osallistuu mihinkään killan toimintaan. Niillä on varmasti hauskaa sitten keskenään kaikissa hallituksen omissa jutuissa, mutta uskon (ja toivon) että ne ei kuitenkaan ala mitään sisäpiiriä muodostaa vaan kiltaan on mukava tulla edelleen.
Tuolla kerhon hallituksessa on melkein kaikki samat kaverit, ja siellä kuulemma saa järjestää vaikka mitä toimintaa. Sieltä ei ole tullu vielä mitään vastausta, mutta toivon tosi kovasti että pääsen! Ois vähän järkkäilyenergiaa varastossa. Vaikka sitä onkin aika varmana asiana pidetty että sinne voisin päästä, niin en usko vielä ennekun se oikeesti varmistetaan. Mun kello 3.53 tutoreiden pikkujouluista lähetetty hakemus oli kyllä aika hyvä (sain siihen apua, kiitän kyllä erittäin paljon jos hakemus meni läpi!).

Lisäksi sain ompelukoneen ja hain joululomalla kotikotoa vielä kankaita ja käsityölehtiä, joten alan taas ommella. Jos maa pysyy kohtuullisen sulana enkä pääse hiihtämään niin voin sitten polkea
(vaihdoin pyörään nastarenkaat!) Ideaparkiin hakemaan lisää kankaita kun edelliset loppuu. Sain myös joululahjaksi työkaluja, muun muassa akkuporakoneen, niin pitäis keksiä joku rakenteluprojekti. Oikein harmittaa että seiniin ei saa porata reikiä.

Tuosta otsikosta vielä, täältä löytyy lisää tietoa ja täältä.

Gossip girl

Muistan, kuinka joskus teininä aina kysyttiin kavereilta onko niillä jotain juoruja. Kun näki eri puolella Suomea asuvia kavereita, kuuli aina uusia juoruja ja se oli siistiä. Suunnistuspiirit on laajat ja olin aina kiinnostunu toisten asioista. Ei ollu väliä tunsiko oikeesti niit tyyppejä keistä puhuttiin vai tieskö vaan keistä oli kyse, yhtä jännää se oli joka kerta. Myös omaa elämää koskevat juorut oli ihan jees, mutta niitä oli valitettavan harvoin.

Nuorempana ihmettelin, kun isä joskus sano et ei se edes halua kuulla jotain juorua. Miten niin ei halua, sehän on just parasta kuulla kaikkia meheviä juoruja ja jos ne ei oo mitään parhaiden kavereiden juoruja niin tietenkin levittää niitä eteenpäin. Mutta se ei halunnu tietää vaikka ois tuntenukin ne tyypit, tai oikeastaan just silloin se ei mielellään halunnu tietää mitään. En ymmärtäny sitä silloin.

En oo koskaan kokenu että mun juoruilu ois vahingoittanu ketään. Tai en ainakaan tiedä, eikä mun omalla kohdalla ole tapahtunu sellasta. Toivon että luulen oikein.

Kuva täältä

Nykyään huomaan että mua ei ihan kauheesti kiinnosta toisten ihmisten asiat. Siis sellaset, jotka ei liity muhun mitenkään. Kuulen juoruja ihmisistä jotka kyllä tunnen, mutta mutta mua ei vaan kiinnosta ne tarpeeksi että jättäisin ne pitkäkestoiseen muistiin. Tiedän kenen kanssa kaverin kaveri on lähteny baarista tai keillä on juttua keskenään, mutta kun niistä asioista tulee myöhemmin puhe, en muista yksityiskohtia. (Jos siis haluaa kertoa salaisuuksiaan mutta ei halua et ne leviää niin meitsille vaan, en kuitenkaan muista niitä enää seuraavana päivänä, tai etenkään muista kertoa niitä eteenpäin.)

Tää ei tarkota sitä, ettenkö kuuntelis kun mulle puhutaan. Jos joku kaveri kertoo ongelmastaan tai muuten omista asioistaan, niin kuuntelen totta kai. Mutta niissä asioissa on se ero, että niiden asiat kiinnostaa mua, jolloin niillä on vaikutusta mun elämään. Puolituttujen perheasioilla tai sairauskertomuksilla sen sijaan ei lähtökohtasesti ole mitään tekemistä mun kanssa. Jos mun kavereilla on vaikeaa tai vaikka huisin mahtavaa, musta tuntuu etuoikeutetulta saada kuulla niistä, koska onhan mun ystävien hyvin- ja pahoinvoinnilla osuutta myös mun omaan vointiin. En kanna liikaa huolta muiden ongelmista, mutta yritän vähintäänkin ymmärtää niitä. Kun mun ystävä sairastu, mä lainasin kirjastosta pinon kirjoja, jotta ymmärtäisin paremmin mitä se mahdollisesti ajattelee ja käy läpi. Kysyin vinkkejä asiantuntijalta ja harmittelin että asuin niin kaukana etten voinu paremmin olla läsnä.


Kuva täältä

Oon päätyny siihen että ehkä mulla on tarpeeksi ajateltavaa omissa ja läheisten ihmisten asioissa, etten jaksa nähdä vaivaa jostain tuntemattomien tai puolituttujen yksityiselämästä. Mun ei myöskään tarvi metsästää enää juoruja tai vielä pahempaa, keksiä niitä ite, koska mua ei kiinnosta. Ja jos kiinnostaa, niin kysyn ehkä siltä kenen asia se on enkä joltain toiselta. Jos se ei ole niin läheinen etten voi suoraan kysyä, niin se asia ei sitten luultavasti kuulu mulle ja i'm fine with that.

Kaikkea hyvää

Tää teksti on kirjotettu jo syyskuussa mutta jääny julkasematta koska kiire ja muut tekosyyt. Tää on kuitenkin yhä ihan validi, joten ei haittaa julkasta sitä nyt.
Niin ja lisäsin (Emilia autto taas) tonne alareunaan laiskojen lukijoiden tykkää- ja en tykkää- ruudut joita voi kätevästi klikata kun on lukenu tekstin.

Mä olen tällä hetkellä aika onnellinen. Oon ennenkin kirjottanu tekstejä jotka on alkanu samoin, mutta mun mielestä se on just hyvä. Parempi että niitä onnellisuustekstejä on enemmän kun onnettomuustekstejä.
Nyt mä olen tosi onnellinen siitä että oon Suomessa. Mun kaverit on täällä ja täällä mun on hyvä olla. Mä olen onnellinen siitä että tulin just tähän kouluun. Tekniikka ja minä kuulostetaan yhä yhdessä aika utopistiselta, eikä musta ole tullu mitään fysiikkanörttiä, mutta siitä huolimatta mä viihdyn.
Vaikka mulla on tällä hetkellä aivan sikana koulua ja viikossa neljästä seittemään harkkapalautusta tai muuta deadlinea, mä tykkään olla täällä. Mä tykkään siitä että on tekemistä, ettei tarvi aina miettiä mitä tekisin. Ruotsissa oli aika usein niin että oli vaikea keksiä tekemistä, mutta täällä ei todellakaan. Tekemistä on koulujutuissa, tapahtumissa, kavereiden näkemisessä ja urheilussa. Myös mun koti on vielä vähän kesken, niin tässäkin olis kaikkea puuhaa. Mutta mä olen onnellinen mun omasta kodista, täällä on ennakko-odotusten vastaisesti aika nättiä.

Mä olen onnellinen että ryhdyin tutoriksi. Parasta ei kuitenkaan ole ne fuksit, joita en enää edes juuri näe kun ne on hukkuneet jonnekin, vaan se että oon tutustunu kaikkiin muihin tutoreihin. Ne käy mun kanssa samoilla kursseilla, niin ei tarvi istua luennoilla yksin. Mä olen ilonen että ollaan hajoiltu yhdessä kideopin tehtäviin ja että mulla on kavereita enkussa. Keskiviikkoaamujen mekaniikan laskareissakaan mun ei tarvi epätoivoilla yksin, vaan mulla on myös siellä kaveri.

Mä olen onnellinen siitä että mulla on oikeesti hyviä ystäviä lähellä. Osa asuu samassa talossa, ja kuinka kivaa on vaan hipsiä ilman ulkovaatteita joko yläkertaan tai naapurirappuun kun ei halua olla yksin. Mä tykkään siitä että puolen tunnin varotusajalla saadaan kaveriporukasta 8/10 paikalle ja nauretaan vedet silmissä koko ilta. Kuulin uuden määritelmän ystävälle, ja mun mielestä se on aika hyvä. Ystävän kanssa voi viettää aikaa kahdestaan niin, että se ei tunnu yhtään epämukavalta kummastakaan ja sen kanssa voi puhua itselle tärkeistä asioista.

Mä olen onnellinen siitä että aina kun tarvin apua tekniikan kanssa, mä saan sitä. Aika moni tietää, että en tiedä teknisistä laitteista about mitään, ja auttaa mua niiden kanssa. Mulle on asennettu telkkarit, digiboksit, lamput ja reitittimet. Muutossa sain apua, mun ikkunat pestiin, verhot silitettiin ja tavaroita kannettiin sisään. Vastalahjaksi mä voin vaikka päällystää kämpän post-it-lapuilla, auttaa ruotsinkurssissa, tarjota kaljaa tai jätskiä tai keksiä jonkun muun vastapalveluksen.

Mun elämän tähän asti paras vuosi oli eka opiskeluvuosi, mutta musta tuntuu että tästä vuodesta on myös tulossa aika kiva.

Linkkaan biisin, koska se on ihan kiva: