Ystäväni on kuin villasukka

Kaverit ja ystävät on mulle tosi tärkeitä, tosin kellepä ei olis. Lukiossa havahduin siihen, että mulla oli oikeastaan vaan se yks kaveriporukka, jonka kanssa olin koulussa ja harrastuksissa. Sitten muutama kaveri lisäks joistain muista yhteyksistä. Vuosi sitten päätin tehdä asialle jotain, ja lupasin itelleni että näen ainakin yhden sellasen kaverin joka kuukausi, jota en oo nähny pitkään aikaan. Lisäks tavotteena oli joka kuukausi myös tutustua johonkin uuteen ihmiseen. Otin yhteyttä ala- ja yläastekavereihin, kauempana asuviin kavereihin ja hankkiuduin paikkoihin joissa tutustuin uusiin ihmisiin. Se oli kannattava juttu, koska tunsin heti kuinka mun ystäväpiiri laajeni, sain vähän perspektiiviä asioihin ja muistin samalla miks mun parhaat ystävät on just niitä parhaita.

Läheisimmät ystävät on mulle tärkeimpiä. Niitä näkee usein, niille voi kertoa kaiken, ja mä yleensä kerronkin vaikken ees tiedä kiinnostaako niitä :) Näille ystäville ainakin pitäis löytyä aina aikaa, eikä tapaamisen järjestämisen pitäis olla mikään ylivoimanen juttu. Parhaiden ystävien kanssa voin tehdä mitä vaan, voin luottaa siihen että jos kaikki ei innostu mun ideoista niin ainakin joku sitten.

Sitten on sellasia tosi hyviä kavereita, jotka asuu kauempana ja joita en näe niin usein, mutta joille voin silti kertoa mitä tahansa. Yhden kanssa oon kirjeenvaihdossakin, se on tosi hauskaa suosittelen. Toisen kanssa sovin aina puhelinajan, että molemmilla on sit varmasti aikaa jutella eikä soita huonolla hetkellä. Yks kaveri, joka on mulle tosi tärkeä, on myös ainoa joka enää nykyään lähettää viestin jokaisena jouluna, synttärinä, ystävänpäivänä ja mitä näitä nyt on.

Kisapaikoilla tuntu varsinkin riparin jälkeen, että tunnen jokaisen vastaantulijan. Vietettiin aikaa isoissa poruikoissa ja pidettiin hauskaa. Pikkuhiljaa tutut väheni ja tänä syksynä havahduin siihen että kaikki mun kaverit on lopettanu suunnistuksen. Tai siltä se ainakin tuntu, kun en nähny ketään kavereita, vasta pois lähtiessä kaks tuli vastaan ja kerto että ei ihan kaikki oo lopettanu. Mutta kyllä sekin on ihan totta, että riparin 30 rippilapsesta jopa 12 on lopettanu suunnistuksen kokonaan tai osittain.

Riparilla

Mulla on yks kaveri, jonka oon tuntenu 5-vuotiaasta asti. Asuttiin pienenä lähekkäin, käytiin toistemme synttäreillä ja kun se loppu, mein ystävyyteen tuli pieni tauko. Yläasteella me kuitenkin satuttiin samalle luokalle, ja siinä yks syy miks viihdyin yläasteella ihan hyvin. Sen jälkeenkin ollaan nähty aina kun mahdollista, vaikka asutaankin nykyään kaukana toisistamme.

Mun äiti ja isä ei oo kovin hyvin onnistunu laittaan mua samoihin leikkikehiin kavereidensa lasten kanssa, kun niistä ei oo tullu mulle mitään erityisiä kavereita, sellasia mukavia tuttuja lähinnä.

Peruskoulussa mulla oli paljon kavereita, myös niitä ihan parhaita. Välillä oli kyllä kaikkee draamaakin niinkun kunnon teinimeininkeihin kuuluu. Mulla ei ollu mitenkään kauheeta koulussa, vaan viihdyin ihan hyvin mutta en kyllä haluais palata sinne. Kasiluokalla meidän scaniat alko kulkea vähän eri suuntiin hiekkalaatikolla, kun ite mietin koulun jälkeen minne juoksisin tänään ja moni muu mietti mistä vois ostaa tupakkaa. Siispä mulla ei oo yläasteelta kovin montaa kaveria jota enää säännöllisesti näkisin.

Vähän samoin on käyny koriskavereiden kanssa. Vaikka syynä ei ookaan se tupakka välttämättä, niin erilaiset kiinnostuksenkohteet ajo meidät erilleen. Kaikki oli kyllä tosi mukavia, mutta mua ei oikeestaan harmita kun yhden kaverin puolesta, ettei olla enää yhteyksissä. Ehkä lähetänkin sille viestiä.

Lukiossa tutustuin moniin ihmisiin, mutta en kyllä kovin hyvin kehenkään. Kun suunnistuskaverit oli koulussakin ja meillä oli urheilijat paljon lajiryhmittäin, niin ei siinä muista lajeista mitään sydänystäviä tullu. Tunsin kuitenkin paljon porukkaa koulusta ja tunneilla oli kiva käydä kun oli tuttuja, mutta enpä oikeestaan oo monen kanssa enää tekemisissä enää. Paitsi Facebookissa on kyllä monta kaveria lukiosta.

Tänä syksynä sain tietty ihan hulluna uusia kavereita, kun menin uuteen kouluun. Ekoina viikkoina tutustuttiin suunnilleen joka päivä uusiin ihmisiin, ja meidän MIKin tyttöjen liikkuminen oli aika hankalaa, kun meitä on niin paljon. Esim. ruokapaikan valinta oli joskus aika ylivoimasta. Nyt on onneks löytyny sellasia ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä ryhmätyöt ja pyytää muistiinpanoja ja muuta, eikä tarvi ihan jokaisen kanssa ihan koko aikaa olla. Onneks niitä kavereita on kuitenkin niin paljon, että välillä voi olla toisten kanssa ja aina löytyy joku joka haluaa samaan paikkaan syömään. Ja se mua surettaa että yks lähti armeijaan nyt, ja että moni aikoo hakea lääkikseen tai muualle ja jos onnistuvat tavotteissaan, lähtevät sitten pois.

Yleensä mun on aika helppo tutustua ihmisiin ja pälpätän ehkä liikaakin, mutta lukiossa oli kerran ihan päinvastanen tilanne. Mun luokalle oli tullu uus poika muualta, ja olin jo pitkään kattonu kun se söi aina yksin. Mulla oli puheenaihekin valmiina ja se poika näytti tosi mukavalta, mutta silti jouduin kerään rohkeutta monta viikkoa että uskalsin mennä jutteleen sille. Eikä mun tarkotuksena ollu ees lähteä tekeen vaikutusta yhtään kehenkään, vaan mennä jutteleen ihan ystävällisyyttäni, kun se näytti niin yksinäiseltä. Ei meistä mitään sydänystäviä tullu mutta kannatti uskaltaa, koska se on tosi mukava.

Sellaset kaverit on tosi huippuja, joiden kanssa en oo kovin läheinen mutta jotka ottaa mut mukaan juttuihin, joissa niiden oma kaveriporukka on. Ne vois vaan rauhassa hengailla parhaiden kavereidensa kanssa, mutta ne tutustuttaakin mut niihin ja ottaa mukaan. Ei olla niin hyviä kavereita että se olis mikään velvollisuus, vaan ne ihan ystävällisyyttään tekee sen. Esimerkkinä voin mainita Ainon, joka houkutteli mut mukaan partioleirille jonne en varsinaisesti kuulunu mutta jossa mut kuitenkin otettiin tosi hyvin mukaan, tutustuin uusiin ihmisiin ja sain uusia kokemuksia.

Partiokavereissa on ehkä eniten erilaisuutta, kun niitä on niin monen ikäsiä. Oon harrastanu partiota 13 vuotta ja monet on ollu mukana sen koko ajan. Meidän omassa lippukunnassa on tosi kivoja tyyppejä, joihin en ois tutustunu ilman partiota. Tykkäänkin tosi paljon johtajistoista, joissa johtajat kokoontuu yhteen ja käsitellään tulevia tapahtumia ja muita tärkeitä asioita, mutta joissa kaikilla on aina niin paljon sanottavaa että ei oikein päästä asiaan ja aikaa kuluu.
Kuus vuotta sitten tein siihenastisen elämäni luultavasti rohkeimman teon, ja lähdin Englantiin partioleirille. Olin tosi arka puhumaan kieliä enkä siis tutustunu ulkkareihin, mutta meidän suomalaiseen leirilippukuntaan tutustuin ja siitä oon tosi onnellinen. Siellä oli tosi hyviä tyyppejä, joita ihailin tai joista tuli mun kavereita, ja joista yhden ansiosta koin myös yhden tän vuoden parhaista päivistä.

Pari kertaa mulla on myös menny välit poikki hyvän kaverin kanssa. Mun yks ihan parhaista kavereista teki jotain, minkä otin henkilökohtasena loukkauksena ja välit oli helppo pistää poikki kun se oli jo ottanu etäisyyttä. Kolmisen vuotta siinä meni, että kohtaamiset oli tosi awkwardeja enkä todellakaan puhunu sille mitään. Sitte onneks tajuttiin kuin hölmöä tollanen on ja paikattiin tilanne. Ei meistä bestiksiä enää sen jälkeen tullu, mutta nähdään toisiamme kuitenkin, jopa ihan vapaaehtosesti.
Toisella kertaa mulle tosi tärkeä ihminen otti etäisyyttä, jotenkin muuttu ja lopulta kun nostin asian esille selvis että en kuulu hänen elämäänsä enää. Vaikka meillä oli ollu aivan tosi hauskaa yhdessä, mun oli helppo luovuttaa sen suhteen ja pitää vaan mielessä ne pari huippuvuotta.

Joskus herkistyn oikein kunnolla ajatteleen niitä kaikkia ihania ihmisiä, joita mun elämässä on. Silloin saatan ihan hyvin kertoakin sen niille, koska mua itteeni ainakin ilahduttais kuulla sellasia juttuja. Joku voi pitää sitä vähän outona, kun yhtäkkiä ilmotan että oon tosi onnellinen kun mun elämässä on niin kivoja ihmisiä, ja sä olet yks niistä. Tai että tiesithän sen, että oot mun paras kaveri.

Jos teilläkin on ihania ystäviä tai kavereita, kertokaa se niille!