Väärässä paikassa väärään aikaan

Kun nyt eletään tätä meidän elämää niin paljon netissä, niin luulis että se ois jo aika hyvin halussa ihmisillä et miten tää homma hoituu. On kuitenkin joitain ihmisryhmiä, jotka vaan niin nolaa ittensä jossakin tietyillä foorumeilla sosiaalisessa mediassa.
Instagramissa, kun käyttäjät on enimmäkseen nuoria aikuisia ja teinejä (tai jopa 10-vuotiaita), ne väärinkäyttäjät on niitä ihan junnuimpia. Tai no mikä mä olen sanomaan mikä on väärinkäyttöä ja mikä ei, mutta jos mulle tulee järkyttävä myötähäpeä ihan tuntemattomien puolesta niin kyl mä sanoisin et niin ei välttis kannattais tehdä. Instanoloilua tapahtuu lähinnä julkisuuden henkilöiden kuvien kommenteissa. Ne kymmenet "voikko seuraa"-itkut on vaan niin noloja. Tässä muutama esimerkki:

Tässä on Uusi päivä -näyttelijä Kalle Ruusukallion Instagram-kuva. Eka tulee tietenkin perus voikko seuraa -kommentti, mutta nämä kaks pyyntöä on kyllä aika hyvin perusteltuja musta. Varsinkin toi näin sut uimahallissa -juttu on ihan selvä juttu. Kyllä sitä on pakko alkaa seurata, kun se sano jopa moi! (Ton Kallen kyl pitäis seurata muakin, kun oltiin samalla ala-asteella vuosina 2000-2001 ja oon tuntenu vuosia sitten kaks sen siskoista.)

 

Tässä taas on toinen Uusi päivä -näyttelijä Eemu Korpela. Kuvalla ei tässä (eikä monessa muussakaan tapauksessa) ole mitään väliä, kun ei ne kommentit siihen kuitenkaan liity.

Toi setti "kukaan ei tykkää susta kun veit Vilman sen häissä" on sit toinen, mitä näyttelijöille usein laitetaan. Mutta tässä tulee breaking news: Ne ei ite käsikirjota noita juttuja, eikä edes vaikuta siihen mitä oma hahmo tekee seuraavaks. Niin tai ehkä noille pitäis myös se kertoa, että ne ei oikeesti oo niitä hahmoja, ne näyttelee vaan. Tosin tää oli tavallista välkympi kaveri, kun oli jopa ehkä tajunnu sen. (Nyt sitte. Eemun todellaki pitäis seurata mua, koska ollaan oltu samalla yläasteella ja samalla riparin alkujaksolla ja ollaan myös Facebookissa kavereita! Ja Eemu sitäpaitsi moikkas mua kerran ku olin avustajana UP:n kuvauksissa.)

(Kuva ja seuraavat kommentit eivät liity toisiinsa.)

Sitten tulee vielä yks Uuden päivän näyttelijä, uusi kasvo Ville Rossi. Tässä tapauksessa kuvakin oli tärkeä, koska sillä yhdistettynä hashtägeihin on viihdearvoa. Tämä ei kuitenkaan miellytä nimimerkki viivix102:a, jonka mielestä kiroilu on väärin. (Taustatietona voin kertoa että tämä typykkä on 10-vuotias.) Sitten on vielä yks tyyppi, nimittäin sanni_agg02 -käyttäjän uutinen vailla uutisarvoa. Ketään ei kiinnosta.

Vielä yks huomio, nimittäin nimimerkki blomstagramm on bestvilleeu:n tosielämän kaveri, joka parodioi näitä pikkulikkoja. Sen takia sille on myös vastattu :)

(Sitten, kun kerran vauhtiin pääsin, niin Ville Rossin pitäis seurata mua koska oltiin samassa lukiossa ja sitä paitsi oon nähny sen telkkarissa.)

 

Nyt jos joku ihmettelee miks kaikki nuo esimerkit oli näyttelijöitä Uudesta päivästä, niin tietty siks että tunnen että oon noiden kaveri kun nään ne kolme kertaa viikossa telkkarissa.

 

Facebookin väärinkäyttäjät on vanhempia ihmisiä. Tietty myös junnuista löytyy, ja ihan kaikenikäsistä, mutta vanhemmat henkilöt on musta pahimpia. Ne ei huomaa, jos synttärit onkin vasta ens viikolla, vaan onnittelee heti kun se vaan niiden tapahtumissa näkyy. Ne allekirjottaa joka viestinsä, eikä oikein erota yksityisviestejä ja seinälle laitettavia juttuja. Pahinta on se, kun joka juttu otetaan ihan tosissaan. Kai ne tosielämässä ymmärtää ironiaa? (En sitten tietenkään tarkota, että kaikki tekis näin!)

 

Kaikista pahimpia ovat tietenkin keskustelupalstojen tosikkokeskustelijat, mutta siihen en edes lähde, liian vaarallinen aihe. Tässä esimerkki: http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1768410-siis-mita-helv-lasta-ei-saa-komentaa/

 

Näiden lisäks ihmettelen etenkin blogeissa esiintyvää kirjoitustyyliä, jossa tekijä poistetaan. Jos kirjottaja on ollut vaikka leirillä, niin "tuli oltua leirillä". Missään vaiheessa ei kerrota kuka siellä leirillä oli, ja sitten koko leirillä olokin on laitettu vahingoks, ihan kun ei olisi pitänyt olla siellä mutta tuli nyt sit kuitenkin vahingossa oltua. Toinen, missä tosi usein sorrutaan tähän, on shoppailu. Siellä aina käy kaikki vahingossa eikä tekijä ole todellakaan tiedossa. Kun mukaan tarttuu tavaraa ja taas tuli ostettua kauheesti. Veikkaan kuitenki et ite kaivat sen rahan sielt lompakosta ja maksat, siihen tarvitaan jo vähän työtäkin jo. Tosin rahatkin tuli varmaan kaivettua esille ihan vahingossa.

 

Ei mulla muuta, hyviä nettihetkiä kaikille! :)

Etelänleiri

Joulukuussa Saariselän leirillä tytöt alko puhua, että olis kiva lähteä etelään leirille. Lotta lupas järjestää meille leirin Portugaliin, joten varattiin lennot ja ilmottauduttiin kisoihin. Mietin pitkään lähteäkö vai ei, mutta sit ajattelin että helmikuun lopulla oon kyllä varmaan aika kyllästyny Suomen säähän ja hiihtämiseen. Hiihtämiseen en kerinny kyllästyä, mutta Suomen liukkauteen kyllä.

Meidän etelänleiri alko mukavan aikasin, kun lähdettiin perjantaina 3.30 kohti Helsinkiä. Lentokentällä saatiin matkaseuraa, kun muitakin oli lähdössä Portugaliin suunnistamaan. Meidän lento meni Frankfurtin kautta Portoon. Frankfurtista Portoon mulla oli tosi hyvä paikka, kun mun vieressä ei istunu ketään (moni ei ehtiny koneeseen Frankfurtissa olleen lakon takia) ja käytävän toisella puolella istu Anssi, jolle saatoin välillä jutella kun tuli tylsää. Nukkuminenkin oli helppoa ilman vieruskavereita.

 

Meidän majotus oli aika kiva, asunto Figueira da Fozin rantabulevardilla. Ainoa vaan etten tykkää eurooppalaisten sisätiloista kauheesti. Tuntuu että niiltä on jääny muutama asia keksimättä, kuten lämmitys, pussilakana, astiankuivauskaappi ja eristys. Onneks sentään pussilakanan olin ottanu mukaan, kun Sanni vähän vinkkas, mutta jotain tavaroita ois kyl voinu ottaa mukaan jos ois tajunnu. Pyykkinarua, jotain rasvaa kuusi-ihottumaan, rakkolaastareita, lisää villasukkia (lattiat on ihan sairaan kylmät!) ja muutenkin lämmintä sisävaatetta.

Ekana päivänä ehdittiin lentojen ja muun matkustuksen lisäks tehdä yks suunnistus. Reeni oli aika lähellä, niin se sopi hyvin kun aurinko laski 18.16. Oli kyllä taas niin hauskaa! Maasto oli nopeeta ja suunnistus suju kun näki kauas. Kerroin jo aikasemmin, että Jämi on lempparimaasto, niin kyllähän tää on aika samantapasta, kun näkyvyys on tosi hyvä ja aluskasvillisuus ei juurikaan haittaa juoksua. Illalla käytiin vielä kaupassa ja oli meinaan hieman halvemmat ruokaostokset kun Suomessa. Muutama tuote tietty puuttu sieltä kaupasta, portugalilaiset ei ilmeisesti harrasta rahkaa tai raejuustoa. Ja se mua myös vähän ihmetyttää, kun juotavia jogurtteja on jotain sataa eri laatua, mutta normijogurttia ei saa 125g isommassa purkissa.

Nettiä meidän majotuksessa ei myöskään ollu. Se ei ois sinänsä mitään haitannu, mutta kun mulla oli jotain koulujuttuja mitä piti palauttaa, ja sit sähköpostia piti vahdata, niin ei voinu olla ihan ilmankaan. Meidän viereinen kahvila tarjos sikahalpojen tuotteiden (aamupalasämpylät 6 kpl makso yhteensä 80 senttiä) lisäks myös ilmasen wifin, joten hyvin pärjättiin. Mutta on tää yhteiskunta kyllä menny oudoks yhtäkkiä, kun ilman nettiä ei voi olla viikkoa. Pari vuotta sitten, kun olin edellisellä etelänleirillä Portugalissa, oltais pärjätty ilman nettiä (facebook piti tarkistaa muutaman kerran hotellin huonolla wifillä, mut se oli pelkkää viihdekäyttöä eikä sitäkään ois tarvinnu tehdä). Mutta toisaalta, mullahan ei mitään lomaa ole, niin kyllähän mun pitää ne koulujutut tehdä ja koulun sähköposteihin vastata. Ja kieltämättä, pitihän se sosiaalinen media vähintään kerran päivässä tarkistaa.

Tokana päivänä oli taas suunnistusta aamupäivällä, ja iltapäivällä sprinttiä ja vähän juoksua. Molemmat oli ihan kivoja, vaikka jalat oli raskaat ja syke ei oikein tuntunu nousevan, vaikka muuten väsytti. Sitten kun juoksin sprintistä pois, mun polven ulkosyrjään alko sattua. Ikinä ennen ei oo sattunu niin siks huoletti aika paljon. Hieroin jalkaa ja mukana matkassa oleva melkein-lääkäri Lotta määräs mulle buranakuurin.

Seuraavan päivän käyräreenissä polveen sattu niin paljon, että oli pakko kävellä pois. Siinä vaiheessa alko harmittaa aika todella pahasti, että tähänkö tää nyt meni kun kerrankin kunnolla panostan ja lähden etelänleirille niin sit sekin menee pilalle. Edellinen vamma ei oo ees ihan täysin viel parantunu niin tulee jo seuraava. Mietin et jos tääkin vamma on paha niin lopetan koko homman. Soitin isälle, koska halusin myötätuntoa ja tietysti mieluiten myös selkeet toimintaohjeet. Niitä ohjeitahan en tietysti saanu. Iltapäivällä kun mentiin taas tsättäileen kahvilaan, itkin asiaa myös Sannille että saisin myötätuntoa, ja onneks vähän sainkin.

Maanantaina lähdin kuitenkin mestoille. Luvassa oli kivankuuloset suunnistusvedot takaa-ajona. Lähdin pari ekaa vetoa rauhassa, mutta kun polvi tuntu hyvältä, menin tyttöjen kanssa 4 seuraavaa. Polveen sattu vetojen välissä ja lopuks, mutta ei ihan kauheesti. Pidän tätä aika kummallisena vaivana. Iltapäivän reenin jätin välistä ja toivoin, että seuraavana päivänä jalka on taas ihan kunnossa kun mitään vaivaa ei ois ikinä ollukaan.

Tiistaina oli vuorossa reeni 1:15 000 kartalla. Polveen sattu heti niin kävelin koko matkan, etten vaan vaarantais seuraavan päivän viestiä. Meille vinkattiin siitä kun haettiin kartat, ja ilmottauduttiin mukaan tietämättä koko hommasta oikeestaan mitään. 3 hengen viesti ja matkat noin 5 kilsaa, ja ilmeisesti aika lähellä meitä. Reenin jälkeen menin vähän tutkailemaan läheistä jalkapallostadionia. Se oli aika rupsahtaneessa kunnossa, mutta portit lukittuina. Kiipesin muurin yli ja kattelin ympärilleni. Kävin myös pukuhuonerakennuksessa, joka oli karuin sellanen ikinä. Tietty siellä oli ehkä joskus ollu ainakin ovet ja ehkä jotain penkkejä, mutta silti oli aika karunolonen.

 

Iltapäivällä kukaan ei lähteny tekeen toista reeniä, vaan mentiin shoppaileen. Se kauppakeskus oli aika pieni, enkä ostanu kun yhen korun, mutta Sonja intoutu oikein kunnolla shoppaileen. Oli kuitenkin hyvä päivä, kun käytiin Tytin kanssa jätskillä ja suklaatakin sain.

Keskiviikkona koitti suuri viestipäivä. Oltiin saatu selville, että viesti starttas kymmeneltä. Meidän toppatakkiosasto esitti erilaisia joukkuekaavailuja, joista vahvimmat oli Pyrintö1: Suvi, Sonja, Sonja, Pyrintö2: Riina, Tytti, Lotta ja Pyrintö1: Tytti, Tytti, Sonja, Pyrintö2: Riina, Sonja, Suvi. Lotta kun ei voinu juosta sen jalkapohjassa olevan kämmenenkokosen rakkonsa kanssa. Lopulta lopulliset joukkueet oli Pyrintö1: Tytti ja Pyrintö2: Riina, Sonja, Suvi. Koordinaatitkin kisapaikalle saatiin selville just ennen lähtöä sinne. Kun saavuttiin kisapaikalle, siel ei ollu viel oikeen ketään eikä mitään. Meidän sarjassa oli 6 joukkuetta, joista 2 meidän ja 4 Helsingin Suunnistajien. Kohta parkkipaikalle kaarsi 5 bussia, joista tuli täydet lastit koululaisia. Selvis, että siellä oli samalla jotkut koululaisten suunnistuskisat.

Alottajat lähti matkaan. Koska me ei tiedetty, että radoilla on varvaus, ei tajuttu olla kannustamassa Tyttiä ja Riinaa. Meille kuitenkin tultiin sanomaan että joukkueet on varotettu tulevaks. Kohta vikalle rastille tulikin kärkijoukkue, HS:n Anton Salmenkylä. Tytti tuli kohta perässä ja hetken päästä Riina. Sonja pääsi matkaan ja mä aloin verkata. Mulle annettiin ohjeeks että 7-8 välillä pitää kiertää polun kautta, vaikka se näyttääkin pitkältä. Suoraan mennessä oli kuitenkin järvi koko matkalla (kartassa valkosta), niin että Tytti oli kaulaan asti olevassa vedessä kahlaamisen alottanu kysymällä mukana tulleelta Antonilta että kai se osaa uida.

Sonja kävi varvauksessa ja meitsi meni puomille. Siellä yrittivät kovasti HS:n juoksijat mua psyykata, mutta minä en niistä välittäny ja pääsinkin ekana matkaan. Suunnistus suju hyvin, samoin juoksu: Parille rastille mennessä tuli pientä epävarmuutta, mutta varsinaista virhettä en tehny. 7-8 välillä noudatin ohjeita (niinkun Sonja ei tietenkään ollu tehny) ja säästyin kastumatta. Vikalta rastilta otin sit viel sellasen loppukirin että kiinnostais vähän verrata loppusuoran aikaa jopa Anton Salmenkylän kanssa. Me voitettiin kauden eka viesti, saatiin palkinnoks suolaa, ja lähdetään hyvillä mielin kohti seuraavaa viestiä eli Tiomilaa.

Iltapäivällä mentiin vielä sprinttaamaan läheiseen kylään. Se oli vaikein sprintti mitä oon ikinä juossu, kun siellä kylässä oli niin älyttömästi pieniä kujia ja portaita. Mutta oli kyllä hauskaa. Loppuverkalla mentiin vielä Riinan kanssa appelsiinivarkaisiin, kun koko viikko oltiin katteltu kaikkien pihojen, minkä ohi ajettiin, mahdollisuuksia käydä nappaamassa juoksuappelsiinit. Nyt ne vihdoin saatiin, ja paha sai palkkansa koska se oli pahin appelsiini mitä oon ikinä syöny.

Meillä oli muuten tosi hyvät ruoat koko leirin ajan. Sellasia juttuja, mitä en yleensä (ikinä) ite tee, mutta mitkä oli tosi hyviä. Linssi-papu-chorizo-tomaattikeittoa, chili con carnea, feta-kasvis-pesto-pastaa jne. Ja salaatit oli kans tosi hyviä, porkkanaa, omenaa, päärynää ja appelsiinia perus salaattiainesten lisäks. Myös ne tuoreet leivät mitä viereisestä kahvilasta haettiin aamupalaks, oli aika luksusta.

Ne ajat mitä me ei reenattu me katteltiin karttoja, tehtiin kouluhommia, luettiin lehtiä, istuttiin kahvilassa netissä, syötiin, juteltiin tai vaan oltiin. Tuntu vaan että sitä aikaa oli aika vähän, vaikka kotona ollessa ehtii  käydä koulussa ja tehdä kaikkea muutakin kahden reenin lisäks. Siitä tosin on aikaa kun minä olen kahden reenin päiviä tehny, vaikka oisin kyllä ehtiny.

Torstaina mentiin keskariin. Se näytti kartalla tyhmältä ja oli myös maastossa tyhmää. Puskasta, vähän heikko näkyvyys, en osannu mitään ja kyllä otti päähän. Polveen sattu, metsä oli märkä ja ei vaan kiinnostanu. Tämä sama jatku koko päivän, eikä mulla ollu edes suklaata kämpillä. Onneks ruokana oli pasta carbonaraa ja alakerran kahvilasta sai suklaata. Mutta suunnistus ei kiinnostanu kyllä vielä iltapäivälläkään, joten jätin sen välistä. Siinä vaiheessa tuli se kohta leiristä, että ois ollu kiva vaan päästä kotiin. Sonja yritti sanoa, että ei ne asiat yhtään paremmin ois kotonakaan, kyllä se jalka sielläkin olis kipee. Halusin uskoa että niin ei ole, vaan että koko hiton polvivamma jää Portugaliin. Kaipasin jopa kouluun. Ja kavereita tietysti. Jotain muuta kun sitä että lähdetään reeniin, kuulostelen alusta asti sattuuko jalkaan ja luultavasti siihen sattuu. Nää on niitä tilanteita kun kaipaa sitä, että on joku joka lohduttaa ja kertoo, että kaikki ei ole huonosti vaikka just nyt tuntuu siltä.

Oon kyllä yleensäkin aika on/off. Jos joku asia on huonosti, niin sitten on kunnon maailmanlopun meininki ja tuntuu että kaikki on huonosti ja tästä tilasta ei nousta ikinä. Sit rupeen miettiin et onhan mulla asiat ihan hiton hyvin. Oon nyt etelässä, missä mun pitäis olla vailla huolia ja murheita, kohta alkaa tankotanssi, pääsen uudelle reissulle ihan pian ja mulla on tosi kivoja kavereita. Että ei tässä pitäisi mistään valittaa. Mutta ei se sitä senhetkistä olotilaa paranna kyllä yhtään. Mutta toisaalta, sitten kun oon onnellinen niin sit kans oon. Kaikki on niin superhienosti enkä tajua miten voiskaan olla paha mieli.

Perjantaina mentiin Sonjan kanssa Figueiran vikan päivän kunniaks aamulenkille. Polveen ei sattunu, oli aika lämmintä, ja tosi kivaa. Lopuks mentiin vielä käymään rannassa, jota oltiin katteltu koko viikko kämpän ikkunoista. Siellä rannassa keksin, että ois kiva mennä uimaan, ja Sonjaa ei tarvinnu kauaa houkutella. Päällimmäiset vaatteet pois ja juostiin aaltoihin. Ne oli kyllä niin isot ettei siellä todellakaan uida uskaltanu, mutta mentiin aaltoihin kyykkyyn niin kastuttiin. Sit vaan otettiin vaatteet kantoon ja juostiin sisälle. Onneks ei ollu aamuruuhka päällä. Tuli kyllä niin hyvä mieli heti aamusta, että päivän fiilis oli todellakin on.

Aamupalan jälkeen pakattiin meidän Nissan Noteen 5 ihmistä ja viiden ihmisen tavarat. Mahduttiin yllättävän hyvin. Matka kesti alle kaks tuntia, ja sit päästiin hotellille. Se oli ison mäen päällä linnan vieressä, aika siisti mesta. Lähdettiin hakeen numeroita ja mallisuunnistukseen. Se mallisuunnistus oli tosi siisti, avointa kivipaasimaastoa joka oli kaikenlisäks ihan hyväkulkusta. Toivoin kovasti, että seuraavien päivien kisat olis samanlaista (hah!).

Kisapäivän aamu koitti sateisena. Matkalla puhuttiin, että odotukset pärjäämisen suhteen ei ole kovin korkeella, se on sit plussaa jos sijottuu hyvin. Riinan mielestä se oli huono ajatusmalli, mutta jos Simone Niggli söi aamupalaa viereisessä pöydässä niin ei siinä ihan voittoa itelleen voi odottaa. Mulla oli meistä eka lähtö, ja olin laskenu että Riinan ei pitäis saada kiinni. Meillä oli pitkä matka, 7,3km ja kartanvaihto. Se kartta oli mustaa suttua (oli muuten myös tosi huonolaatunen painatus, se meni pilalle kun vähän taitteli) ja maasto vaikeeta edetä. Jos ei ollu kivikkoa ja jyrkänteitä, oli piikkipuskaa joka pisteli myös kenkien läpi. Riinaa en nähny, mutta se meni loppulenkillä ohi. Mun suoritus oli aika vaisu, ei hyvä eikä erityisen huonokaan. Päivän ilonaihe oli kuitenkin se, että voitin Tytin (olkoonkin että sillä meni tosi huonosti ja se luovutti jo K-pisteellä kun ei saanu kartasta selvää). Kisapaikalla ei paljoo hengailtu, koska ulkona sato eikä meillä tietenkään mitään sadevaatteita ollu ja ois ollu ikävä kastua vielä kisan jälkeenkin.

Iltapäivän muutaman tunnin lepäilyn ja käytävässä hengailun (netti toimi vaan hotellin yleisissä tilossa) jälkeen lähdettiin Tytin kanssa yösprinttiin. Mä en ollu ilmottautunu, kun sitä ei voinu tehdä silloin kun mä ilmottauduin enkä muistanu myöhemmin, mutta menin open long challenging -sarjaan. Ei mulla kyllä ollu oikeesti lamppuakaan mukana, mutta olin saanu Helsingissä lentokentällä Hennalta ledin lainaan. Parkkipaikalla, kun me Tytin kanssa asetettiin lamppuja päähän ja kiristettiin kengännauhoja ja kuunneltiin ulkona puhaltavaa tuulta ja kovaa sadetta, me kilpaa vakuuteltiin toisillemme että kyllä tää ihan hyvä idea oli. Sprintit on kivoja, näin haastavia ei oo ikinä Suomessa, päivään pitää saada ees yks hyvä suoritus, ja näyttäähän se siistiltä kun muut tuolla juoksee. Hyvin se sitten meni ja oli kivaa, vaikka aika tarkkana sai olla mutkissa ettei kaatunu liukkailla mukulakivillä. Eikä sillä lampulla siinä kaatosateessa hirveesti mitään tehny. Mä olin mun sarjan toinen, enkä huonolle hävinny, nimittäin muuan maailmanmestari voitti. Vaatteidenvaihdon ja pienen etsinnän jälkeen löydettiin ravintola, jossa syötiin neljän ruokalajin illallinen, hintaa 9,75e. Aluks oli chorizoa, oliiveja ja sämpylöitä, sitten vihanneskeitto, pääruokana grillattua lohta ja perunoita ja jälkkäriks Tytti otti suklaakiisseliä ja minä ”dessert of ours”, eli jotain kermavaahtoa, kakkupohjaa ja suklaa- ja jotain muuta kiisseliä. Hyviä olivat, ja sitten päästiin vihdoin nukkumaankin.

Toka kisapäivä oli ihan yhtä sateinen. Maasto oli vieläkin haastavampi, siitä puuttu ne edellisen päivän helpot pätkät. Suoritus oli taas ihan kohtalainen, mutta sellasta turhaa epäröintiä ja ”eiku ei täältä pääsekään alas/ylös” tuli vähän liikaa. Tokavika rasti oli vielä sellanen killeri, piikkipuskaa ja vuorikiipeilyä, et oisivat edes sen voinu jättää välistä. Tällä kertaa mun ilonaihe oli se, että Lotta, joka oli saanu mut jo kiinni, jäi pummaamaan yhtä rastia melko pitkäksi aikaa ja minä voitin sen.

Kisan jälkeen rupesin vaihtamaan vaatteita, ja mulla oli jo craftit jalassa, mutta sit en löytänykään mun juoksupuvun housuja mistään. Niitä, eikä mitään muitakaan housuja löytyny myöskään Tytin, Sonjan, Riinan, Lotan eikä Pihlan (sori Pihla!) kasseista. Onneks sain sit lopulta Lotalta lainaan etäisesti kompressiotrikoita muistuttavat craftit, ja menin sitten niillä syömään. Niitä housuja en löytäny sitten ollenkaan, että jos jostain ilmestyvät, Nonamen tummansiniset juoksupuvun housut kokoa M ja lapussa lukee S.H., niin ne on sitten mun. Sai muuten aika hyvän kisapaikkalounaan 5,5–6,5 eurolla, siihen kuulu leipä, keitto, pasta bolognese/pastaa pihvillä ja jälkkärikakku.

Illan verkkalenkillä vesisateessa mietittiin koulukavereita, jotka oli varottanu ruskettumasta liikaa ja käskeny nauttimaan lämmöstä. Hah, sanon minä.

Seuraava päivä meni matkustamiseen. 7.20 Lotta lähti viemään mua Viseuun. Bussi Portoon lähti sieltä 8.00. Portossa seikkailin mun 17 kilon ison laukun, 6 kilon repun ja eväskassin kanssa metrolle. Siellä ystävällinen suomalaispariskunta neuvo mua, ja pääsin kahdella metrolla lentokentälle. Sitten alko turhanpäivänen lentomatkustaminen: Porto-Frankfurt, Frankfurt-München ja München-Helsinki. Saksan sisäsellä lennolla oli aika rento meininki, kun kone oli puolityhjä ja turvaohjeitakaan ei ihan kokonaan jaksettu käydä läpi. En kuunnellu kovin tarkkaavaisena, mutta yhden kuulutuksen lopuks sanottiin, että ”kuulostaa vähän oudolta, mutta näin se on” ja sit kaikki nauro. Vikalle lennolle sain seurakseni maajoukkueen. Tai ainakin oli Suomi-huppareita paljon, kun Suunnistusliiton Espanjan leirikeskus sulkeutu ja loputkin lähti sieltä kotiin.

 

Kaiken kaikkiaan oli varmaan ihan hyvä leiri, mutta musta alkaa kyllä tuntua että enää ei tarvi lähteä leirille. Jos vaan kotona yrittäis reenata, eikä lähtis leireille keräilemään vammoja ja ongelmia. Lapissa menin pieneen ylikuntoon, nyt tuli polvi kipeeks ja onhan näitä aikasemminkin ollu. Tai sitten mua ei oo luotu urheiluun, kun aina hajoo joku paikka kun vähän yrittää panostaa. Eikä oo muuten kantakalvokaan vielä kunnossa, siihen sattu molemmissa kisoissa eniten ja taitaa se jalka vähän turvonnukin olla. Samaa mietti muuten Alma juuri hetki sitten, ja mietittiin että pitää varmaan alkaa tehdä jotain ihan muuta, esim. syöminen sujuu molemmilta ihan hyvin.