Mun koko elämä

Pienenä kaikilla oli monia harrastuksia. Ei tarvinnu tehdä valintaa siitä mikä on se ykkösjuttu. Joskus joku kaveri saatto kysy mikä mun lempiharrastus on, mutta kun sillä vastauksella ei oikeestaan ollu merkitystä niin sehän saatto vaihtua vaikka joka päivä sen mukaan mikä silloin oli vuorossa. Ala-asteella mä harrastin jalkapalloa, telinevoimistelua, koripalloa, suunnistusta ja partiota. Joskus kävin jossain liikuntakerhossa ja pelikerhossakin kai kerran. Mitään soittamista en oo ikinä harrastanu, ja käsillä pääsin tekemään ihan tarpeeks kotona ja partiossa.

Mitä pidemmälle ala-aste ehti, sitä varmemmin tiesin että suunnistus on mun ykkösjuttu. Koripallon alotin ehkä viidennellä, mutta tiesin että siinä vaiheessa kun SM-kisat alkaa suunnistuksessa, mä varmaan lopetan koko lajin, tai ainakin priorisoin suunnistuksen aina edelle. Partiota pystyin harrastaan siinä sivussa kyllä ihan hyvin. Yläasteella harjottelu muuttu jo vähän tavotteellisemmaks, ja seiskaluokan keväällä sain henkilökohtasen valmentajan. Koripallo oli kyllä tosi kivaa, mutta koska en ollu mikään erityinen talentti vaan lähinnä hyväkuntonen ja innokas niin se oli suht helppo lopettaa siinä kasilla. Joitain kavereita ja pelejä jäin kyllä kaipaamaan.

SM-kisat alko sinä vuonna kun täytin 15. Silloin oli myös suunnistusripari. Se oli tosi hienoa, että kaikilla oli sama laji, kaikki tykkäs samoista asioista kun mä ja riparin jälkeen kisapaikoilla oli aina aivan sairaasti kavereita. En voinu kuvitellakaan että joku joskus lopettais suunnistuksen.

Karri oli ensimmäinen, joka oikeesti lopetti. Riparin jälkeisenä syksynä sitä ei enää kiinnostanu koko homma ollenkaan, ja mä sain vaivalla houkuteltua sen suunnistamaan vikaa kertaa moneen vuoteen loppiaisena 2009. En ymmärtäny ollenkaan, kun se kerto että sitä vaan alkaa vituttaa aina kun se ottaa kartan käteen. Että juoksu on ihan kivaa ja pyöräily, mutta suunnistus ei kiinnosta yhtään. Mulle suunnistus oli koko elämä.

Yläasteella mulla oli kyllä paljon kavereita, mutta loppua kohti alko tuntua että meillä on aika erilaiset arvomaailmat. Kun moni kaveri alko polttaa tupakkaa ja mä aloin reenata kovemmin, oli aika selvää että vapaa-ajalla me ei kauheesti tavattu. Siks olikin hienoa, kun kesäkuussa tuli tieto että olin päässy urheilulukioon. Kesäkuun alussa oli myös VOL, suunnistusleiri jossa sain taas älyttömästi lisää kavereita joiden kanssa hengata kisapaikoilla, käydä kylässä niiden luona ympäri Suomea ja mesettää :) Se vuosi oli ihan mahtava, kun aina kisapaikoilla keräännyttiin yhteen ja meitä saatto olla parikymmentäkin.

Sit muutama kaveri alko himmailla suunnistuksen suhteen. Ihmettelin aina, että mitä kummaa tässä tapahtuu, sehän oli ihan hyvä ja suunnistus on kivaa. Yks ystävyyssuhdekin katkes, kun kaveri ei enää halunnukaan aina vaan suunnistaa enkä voinu ymmärtää sitä. Tuntu, että se jätti mut eikä vaan suunnistusta. Pistän kyllä syytä välirikkoon vähän myös hänen puolelle, olishan sen voinu selkeemmäksi tehdä että nyt jää suunnistus eikä kaverit. Mutta mä en tienny mistään muusta. En tienny, että tässä elämässä vois tehdä jotain muutakin kun suunnistaa. Urheilulukio, samat suunnistajakaverit koulussa, kisoissa ja vapaa-ajalla, ei muita harrastuksia (partionkin olin jättäny vähemmälle), niin mitä ihmettä mä olisin tehny?

Sit samalla alko myös se paheksunta. Jos jotakuta entistä panostajaa alko kiinnostaa elämän muut huvit enemmän, se tuntu aina loukkaukselta suunnistusta ja koko urheilua kohtaan. Jos joku ei ollu käyny lenkillä talvella, sitä aina vähän karsastettiin. Sit jos viime syksyn suomenmestari oli huonossa kunnossa, ihmeteltiin oikeen porukalla että mikä sitä vaivaa. En ollenkaan tajunnu että mieli voi muuttua suunnistuksenkin suhteen.

Kunnes sitten 2012 multakin loppu kiinnostus. Tykkäsin kyllä reenata, mutta suunnistus tuntu jotenkin vastenmieliseltä. Sitten kun vielä jalkakin tuli kipeeksi juoksusta, ei sekään enää tuonu kauheeta euforiaa. Tajusin, että jos mä en halua suunnistaa, mun elämässä ei oo oikein mitään ilonaiheita. Mun oli pakko keksiä jotain uutta.

Onneks mulla sitten olikin muitakin kavereita. Mun piti vaan lämmitellä näitä ystävyyssuhteita uudestaan. Kirsikka sai mut innostumaan taas partiosta ja sillä tiellä oon edelleen. Bettinan kanssa sain muistella kauheita yläasteaikoja ja unohtaa suunnistuksen. Koulun vaihtomatka Heidelbergiin oli jotain ihan uutta ja hienoa. Loppuvuodesta keksin, että joka kuukausi nään jonkun vanhan kaverin jota en oo nähny pitkään aikaan.

Suunnistus ei enää ollukaan se ainoa juttu, mutta syksyllä innostuin taas siitäkin. Luulen, että siihen autto se, että sain välillä elämääni edes vähän jotain muutakin kun suunnistusta. Talvella kuitenkin tulehtu kantakalvo, ja juoksuinnostus sai ikävän lyönnin suoraan naamaan. Olin innostunu taas reenaamisesta, mutta en voinukaan tehdä sitä. Vesijuoksu ei ihan tuo samoja kiksejä kun juoksu. Siinä meni koko kausi, ja kunto laski koko ajan. Syksyllä sain kivuista huolimatta reenattua ihan hyvin, ja vaikka yliopiston alotuksen myötä elämässä oli ihan hurjasti kaikkia kivoja ja uusia juttuja, me voitettiin vihdoin se kauan tavoteltu suomenmestaruus.

Nyt oon tosi onnellinen siitä, että mun elämässä on muutakin sisältöä kun suunnistus, koska olisin varmasti masentunu näistä kaikista takaiskuista ilman sitä. Mun ei enää koskaan leirille -päätös sai vahvistusta jälleen. Kun Lapista sain jonkun ihme ylirasitustilan, Portugalista kolasin ittelleni juoksijanpolven (se onneks rauhottu kortisonilla thank god) ja nyt pääsiäisleirillä sain flunssan, niin se päätös on kyllä aika helppo. Mua ei näköjään oo tarkotettu panostamaan täysillä urheiluun. Lajinvaihto ei kuitenkaan toistaseks innosta, kun en ole parempia ideoita keksiny, mutta onneks voin suunnistaa ihan sillä tasolla kun haluan. Ja tehdä jotain ihan muuta silloin kun haluan.

Nykyään, jos nään kisoissa jonkun kaverin jostain muualta Suomesta, se on aina ihme ja ei niitä kovin montaa kerralla näy. Moni on lopettanu, ja ne jotka panostaa, ei todellakaan hengaile kisapaikoilla vaan makaa autossa tai jossain jalat pystyssä ja rauhottuu. Siks aina laskeskelenkin kevään ekoissa kisoissa että ketkä on lopettanu kun niitä ei näy. Ilahdun aina kovasti jos joku kaveri tulee pitkästä aikaa vastaan. Ja onneks on olemassa Facebook ja muut nykyajan hömpötykset niin tietää edes että kyllä ne riparikaverit yhä elossa on vaikkei enää suunnistakaan.

Niin ja jos joku siellä kisapaikoilla tai jossain vielä muistaa mut ja ihmettelee kuinka oon vieläkin näin huonossa kunnossa, niin se johtuu siitä että edellinen ehjä kausi ilman vammoja oli 2011. Tavotteena mulla kuitenkin on päästä sellaseen kuntoon, että voin juosta kisoja niin, että juoksu kulkee ja tuntuu hyvältä ja kivalta, ja että voin olla ylpeä itestäni maaliintulon jälkeen muustakin syystä kun siitä, että lähdin mukaan.

New York, New York

Juhuu, vihdoin mun (ei niin pitkäaikanen) haave matkasta New Yorkiin toteutu. Äiti lähti työmatkalle ja otti meidät ennen sitä pitkäks viikonlopuks mukaan. Lähdettiin siis torstaina aamupäivällä Pirkkalasta, lento oli Helsingin kautta New Yorkiin. Jo muutamaa viikkoa ennen matkaa meillä kotona pyöri varmaan kymmenen eri matkaopasta, mutta mulla oli tosi kiire koulujuttujen kanssa niin en ehtiny niihin oikein tutustua. Ensin meillä oli koulussa jäätävä paniikki edellisellä viikolla, kun ohjelmoinnin harkkatyö piti palauttaa ja Jani oli lähteny lomalle ilmottamatta mitään eikä me MIKin tytöt todellakaan osattu tehä niitä ite loppuun. Kun siitä sit vihdoin selvisin, piti tehdä kaikki laskarit (3kpl) keskiviikkoon mennessä, kirjottaa ja palauttaa YH:n essee, tehdä fysiikan työselkkaria, lukea tiistain kemian tenttiin, käydä harkoissa ja luennoilla ja keskiviikkona vielä Teekkarispeksissä kattomassa mitä se Pekka niillä valoilla hommaili.

Näkymä Empire State Buildingista

Mutta päästiin kuitenkin matkaan. Helsingissä oli vaihtoaikaa pari tuntia, ja senhän tietää että kun meidän perhe lähtee matkalle niin karkit ei lopu kesken (niitä on vieläkin jäljellä siltä menomatkalta). Lento kesti joku 8h ja sen aikana ehdin alottaa varmaan viittä eri leffaa ja tv-ohjelmaa, myös katsoa yhden elokuvan, yrittää tehdä vähän laskareita, lukea kirjaa, tylsistyä, syödä kaks ruokaa ja tietty vähän vääntelehtiä levottomasti. Kun vihdoin päästiin perille kaikkien maahantulotarkastusten jälkeen, siellä oli alkuilta ja mun sisäinen kello jo kakstoista. Vähän (ihan sikana) väsytti, mutta sain sinniteltyä. Taksin ikkunoista nähtiin kaikkea siistiä, ja meidän hotelli ja sen viereiset talot oli jo sairaan korkeita. Iltapalan jälkeen onneks sain luvan mennä nukkumaan.

Perjantaina ohjelmassa oli ensin Empire State Building, jonne meillä oli liput valmiina. Meidän aivan väärästä rytmistä johtuen herättiin siinä vähän ennen kuutta ja ehdittiin käydä aamupalalla ennenkun oltiin Empiren jonossa 7.30. Aamupalaksi söin muuten kaurapuuroa rusinoilla ja kanelilla sekä hedelmäsalaattia, nam.
Huipulla tuuli ja oli aivan sairaan kylmä, mutta kyllä kannatti. Näkymät oli joka suuntaan sikahienot. Otin paljon valokuvia, myös asiaankuuluvat teinikuvat sosiaaliseen mediaan teinipikkuveljestäni.

Flatiron Building ja jäätävän hieno taidekuva (oikeestihan toi on ihan suora)

Sieltä matka jatku metrolla kohti Manhattanin eteläkärkeä. Nähtiin pikkuruinen Vapaudenpatsas siellä kaukana merellä, eikä viittitty lähteä lauttailemaan koska oli kylmä. Käveltiin etelästä Ground Zeron (WTC:n paikka, johon nyt ilmeisesti ollaan alkamassa rakentaa jotain), muutaman vaatekaupan, Chinatownin, Little Italyn, Flatiron Buildingin ja muutaman muun kohteen kautta Times Squarelle. Syötiin Little Italyssa, kahviteltiin Starbucksissa jossa vedettiin bagelit New York style ja tietty kulutettiin jalkoja ja kengänpohjia. Sitten oltiinkin jo niin väsyneitä, että mentiin hotellille lepäileen. Illalla suunnattiin vielä Times Squarelle shoppaileen ja katteleen meininkiä. Oli ehkä jotain siistein paikka missä oon ikinä käyny (ainakin nyt tuntuu siltä, sehän on tietty tuoreimmassa muistissa ja jossain Alpeilla esim. oon käyny niin monta kertaa et toi oli erilailla hienoa) ja kattelin vaan sitä maailman menoa siellä joku 15min kun nuo muut ei taaskaan osannu shoppailla nopeesti. Lopuksi käytiin hakemassa vielä ruokaa ennenkö mentiin nukkumaan.

Times Square

Lauantaina vuorossa oli taas turistimeininkiä, kun käytiin kattomassa Grand Central Terminal (hienoin ja siistein=puhtain rautatieasema ikinä), Chrysler Building ja Rockefeller Center. Aamupalat vedettiin jälleen jossain kahvilassa, taas saatiin puuroa ja tällä kertaa sen kanssa smoothie. Hotelli tarjos muffinsit, jotka käytiin vetämässä alle. Grand Central Terminalilla odottelin et koska alkaa flash mob niinkun yhdessä elokuvassa just siellä mestassa. Ei alkanu. Chrysler Building oli korkea rakennus muiden korkeiden rakennusten joukossa, mutta Rockefellerillä pääs luisteleen. Ei toki menty, mutta siistiä silti. Nähtävyyksien tsekkailun ohessa shoppailtiin taas vähän ja kun kiukku alko hiipiä, käytiin hampparilla. Sit mentiinkin Broadway-musikaaliin kattoon Mamma Mia. Odotin jotain suurta ja hienoa ja erityistä, mutta mun odotukset oli liian korkeella. Olihan se tosi hieno, mutta ei musta merkittävästi hienompi kun Suomessa. Tosin musikaalit missä oon täällä käyny on ollu lähinnä niitä missä Panu on mukana, ja sehän on sit erilailla hienoa kun tuntee esiintyjän (ja koska oon aivan jäätävän ylpee Panusta joka kerta). Mutta laulut oli joka tapauksessa tuttuja ja toteutus oli hieno, jäin tosin kaipaamaan enemmän joukkokohtauksia jotka on mun lemppareita.

Grand Central Terminal

Sit jatkettiin taas matkaa, mentiin hotskulle lepäileen. Illalla lähettiin taas kulkuun eli shoppailemaan. Käveltiin sikapitkä matka Niketowniin, mutta se olikin jo kiinni. Sit muutaman muun paikan jälkeen mentiin syömään sellaseen mestaan, missä ite sai lappaa ruoan lautaselle kaikista kivoista pasta- ja salaattivaihtoehdoista. Jussi otti pizzaa, koska sen mielestä on hölmöä syödä matkalla terveellisesti. Mun ruoka oli kyllä tosi hyvää enkä sanois että mitenkään superterveellistä. Taas käppäiltiin Times Squaren läpi ja kävin ostamassa vuorokauden harkinta-ajan jälkeen farkut. Tästä aika pian kipitettiin jälleen nukkumaan. Mulla oli myös pari kirjaa mukana ja tietty kouluhommat, mutta olin joka ilta niin väsyny etten oikein jaksanu niihin keskittyä.

Empire State Building

Sunnuntaina oli pelipäivä. Kun mentiin kattomaan urheilua, piti myös ite vähän urheilla ensin. Vammaosasto jäi hotellille, kun me lähdettiin juokseen kohti Central Parkia. Koska ulkona oli kylmä, meidän jalkapalloilijan piti palata hotellille, eli matka jatku äidin kanssa kaksin. Koko ajan vähän pelkäsin että polveen alkaa sattua (pieniä tuntemuksia oli koko päivän kävelyistä jo tullu), mutta päästiin onneks puistoon asti. Siellä tehtiin myös pieni lenkki ja jatkettiin paluumatkalle. Meillä oli päällä ei-minkään-seuran juoksuvaatteet (olin ohjeistanu äidinkin ottaan kaikista uusimmat vaatteensa, mitkä ei nyt tietty ihan tämänvuotisia ole), mutta totta kai meitä vastaan tuli pari suunnistajaa, jotka tunnisti suunnistajiks sadan metrin päästä. Ne oli Ruotsista, Ravinenin ja jonkun toisen seuran takeissa.

Suihkun jälkeen lähdettiin metsästään aamupalapaikkaa. Koska kaurapuuro on trendikästä, syötiin sitä taas. Sit otettiin metro Downtowniin, lähdettiin pyhiinvaellukselle. Frendit -tv-sarjan alussa kuvataan niiden taloa ulkoapäin, ja vaikka kaikki muu onkin kuvattu tietty Hollywoodissa, niin tämä kyseinen julkisivu on New Yorkissa. Sitä mentiin siis kattomaan, mutta voi pettymys kun sen alakerrassa oleva kahvila ei ollukaan nimeltään Central Perk. Se talo oli nopeesti katottu ja mentiin Hudson-joen rantaan. Siellä näky taas se kuuluisa patsas joka näytti jopa pienemmältä kun Brysselin Manneken Pis, joka jamboreen yhteydessä nähtiin 7 vuotta (en voi uskoa että siitäkin on jo noin sairaan kauan!) sitten. Siellä oli kylmä, mutta selvittiin, ja käveltiin Broadwaytä pitkin kohti Timesia. Matkalla käytiin syömässä, ja sitten jatkettiin metrolla Uptowniin. Nyt se Niketown oli auki, ja se olikin kyl aika siisti paikka. Se kyllä tuntu oudolta, kun siellä oli kolme kerrosta pelkkiä miesten vaatteita ja vaan yks naisille. Olisin halunnu sellasia normivaatteita, mut ei siel ollu kun jumppaan ja juoksuun. Ostin itelleni uudet pegasukset eli lenkkarit, mutta ne valko-neonvihreät babet ei kyl pääse ulos vielä vähään aikaan. Sieltä jatkettiin Broadwaytä Timesille, ja nyt piti jaksaa iltaan asti, kun 19.30 alko Knicksin peli.

Knickerbocker

Jalka muuten tuli kipeäksi, ei juostessa vaan siitä kävelystä ja koko päivän onnuin vähän ja varsinkin portaat oli pahoja.

Se peli oli aika huikea. Tai siis se kokonaistunnelma siellä. Olin viikko takaperin käyny kattomassa Pyrinnön pelin fiilikseen päästäkseni. Hah. Musiikki soi myös silloin kun peli kävi, ihmisiä oli pikkusen enemmän kun Pyynikillä ja tunnelma vähän toinen. Peli ei musta ollu mitenkään merkittävästi parempaa, sanoisin että Pyrinnön ja Knicksin välinen ero on pienempi kun Pyrinnön ja minun :) Huikeimmat ehdottomasti oli väliajan cheerleaderit, jotain 6-8-vuotiaat lapset jotka veti takaperinvoltteja ja muuta huikeeta. Voin paljastaa että meidän liikkarilaiset ei yllä ihan samaan. Meidän edessä istu myös sellanen tuhdimpi tyttö, joka ei todellakaan kerinny mitään peliä seurata. Fanikamat sillä oli kyllä ihan viimesen päälle ja instagram-kuvia ja videoita pelin aikana eetteriin lähti jotain parikymmentä.

Maanantaina meillä oli aikaa vielä muutama tunti ennen lennon lähtöä. Aamupalaksi en voinu syödä sitä hotellin tarjoamaa muffinsia, koska oltiin menossa pannukakuille ja olisin saanu sokeriöverin. Ne pannarit oli ihan hyviä, mutta pidän puuroa tehokkaampana aamupalana.

Central Park

Käveltiin Uptowniin, sinne Upper West Siden puolelle. Äidille ja isälle tärkeä pyhiinvaelluskohde oli talo, jonka edessä John Lennon ammuttiin. Siinä ei kylläkään lukenu mitään mutta kai se se talo silti oli. Sieltä siirryttiin Central Parkiin, jota vähän kierreltiin. Oli kyllä aivan sairaan kylmä päivä, jotain -6 ja me kesäkamoilla. Central Parkissa nähtiin taas yks elokuvan kohtauspaikka, ja sit jatkettiin kohti Midtownia. Joidenkin kauppojen kautta taas päädyttiin vikaa kertaa Times Squarelle. Ei se ihan yhtä hieno valosalla ole, mutta aika hieno silti. Macy’s käytiin vielä katsastamassa ja sit laahustettiin väsyneinä pizzapalojen kautta hotellille.
Lastattiin kamat hotellin autoon, joka vei meidät kentälle. Nukahdin jo siihen. Äiti jäi lentokentälle ja me mentiin turvatarkastuksesta läpi. Olin aika väsyny ja ihan tyytyväinen, että me lähettiin kotiin, mutta sääliks kävi äitiä jonka reissun oikea tarkotus eli työ vasta alko.
Matkalla lähinnä nukuin ja söin. Mun telkkari ei toiminu, mutta enpä olis sitä jaksanu kattoakaan. Nyt tulee sikakiinnostava tieto: En oo vieläkään käyny koskaan lentokoneen vessassa.

Kotiin päästiin, oli kiva reissu ja onneks lähdettiin. Aikaerosta toipumiseen meni kotona pari päivää, ja ne oli kyllä vähän kiireisiä päiviä muutenkin, kun oli taas pikkusen kouluhommia rästissä.