Mun koko elämä

Pienenä kaikilla oli monia harrastuksia. Ei tarvinnu tehdä valintaa siitä mikä on se ykkösjuttu. Joskus joku kaveri saatto kysy mikä mun lempiharrastus on, mutta kun sillä vastauksella ei oikeestaan ollu merkitystä niin sehän saatto vaihtua vaikka joka päivä sen mukaan mikä silloin oli vuorossa. Ala-asteella mä harrastin jalkapalloa, telinevoimistelua, koripalloa, suunnistusta ja partiota. Joskus kävin jossain liikuntakerhossa ja pelikerhossakin kai kerran. Mitään soittamista en oo ikinä harrastanu, ja käsillä pääsin tekemään ihan tarpeeks kotona ja partiossa.

Mitä pidemmälle ala-aste ehti, sitä varmemmin tiesin että suunnistus on mun ykkösjuttu. Koripallon alotin ehkä viidennellä, mutta tiesin että siinä vaiheessa kun SM-kisat alkaa suunnistuksessa, mä varmaan lopetan koko lajin, tai ainakin priorisoin suunnistuksen aina edelle. Partiota pystyin harrastaan siinä sivussa kyllä ihan hyvin. Yläasteella harjottelu muuttu jo vähän tavotteellisemmaks, ja seiskaluokan keväällä sain henkilökohtasen valmentajan. Koripallo oli kyllä tosi kivaa, mutta koska en ollu mikään erityinen talentti vaan lähinnä hyväkuntonen ja innokas niin se oli suht helppo lopettaa siinä kasilla. Joitain kavereita ja pelejä jäin kyllä kaipaamaan.

SM-kisat alko sinä vuonna kun täytin 15. Silloin oli myös suunnistusripari. Se oli tosi hienoa, että kaikilla oli sama laji, kaikki tykkäs samoista asioista kun mä ja riparin jälkeen kisapaikoilla oli aina aivan sairaasti kavereita. En voinu kuvitellakaan että joku joskus lopettais suunnistuksen.

Karri oli ensimmäinen, joka oikeesti lopetti. Riparin jälkeisenä syksynä sitä ei enää kiinnostanu koko homma ollenkaan, ja mä sain vaivalla houkuteltua sen suunnistamaan vikaa kertaa moneen vuoteen loppiaisena 2009. En ymmärtäny ollenkaan, kun se kerto että sitä vaan alkaa vituttaa aina kun se ottaa kartan käteen. Että juoksu on ihan kivaa ja pyöräily, mutta suunnistus ei kiinnosta yhtään. Mulle suunnistus oli koko elämä.

Yläasteella mulla oli kyllä paljon kavereita, mutta loppua kohti alko tuntua että meillä on aika erilaiset arvomaailmat. Kun moni kaveri alko polttaa tupakkaa ja mä aloin reenata kovemmin, oli aika selvää että vapaa-ajalla me ei kauheesti tavattu. Siks olikin hienoa, kun kesäkuussa tuli tieto että olin päässy urheilulukioon. Kesäkuun alussa oli myös VOL, suunnistusleiri jossa sain taas älyttömästi lisää kavereita joiden kanssa hengata kisapaikoilla, käydä kylässä niiden luona ympäri Suomea ja mesettää :) Se vuosi oli ihan mahtava, kun aina kisapaikoilla keräännyttiin yhteen ja meitä saatto olla parikymmentäkin.

Sit muutama kaveri alko himmailla suunnistuksen suhteen. Ihmettelin aina, että mitä kummaa tässä tapahtuu, sehän oli ihan hyvä ja suunnistus on kivaa. Yks ystävyyssuhdekin katkes, kun kaveri ei enää halunnukaan aina vaan suunnistaa enkä voinu ymmärtää sitä. Tuntu, että se jätti mut eikä vaan suunnistusta. Pistän kyllä syytä välirikkoon vähän myös hänen puolelle, olishan sen voinu selkeemmäksi tehdä että nyt jää suunnistus eikä kaverit. Mutta mä en tienny mistään muusta. En tienny, että tässä elämässä vois tehdä jotain muutakin kun suunnistaa. Urheilulukio, samat suunnistajakaverit koulussa, kisoissa ja vapaa-ajalla, ei muita harrastuksia (partionkin olin jättäny vähemmälle), niin mitä ihmettä mä olisin tehny?

Sit samalla alko myös se paheksunta. Jos jotakuta entistä panostajaa alko kiinnostaa elämän muut huvit enemmän, se tuntu aina loukkaukselta suunnistusta ja koko urheilua kohtaan. Jos joku ei ollu käyny lenkillä talvella, sitä aina vähän karsastettiin. Sit jos viime syksyn suomenmestari oli huonossa kunnossa, ihmeteltiin oikeen porukalla että mikä sitä vaivaa. En ollenkaan tajunnu että mieli voi muuttua suunnistuksenkin suhteen.

Kunnes sitten 2012 multakin loppu kiinnostus. Tykkäsin kyllä reenata, mutta suunnistus tuntu jotenkin vastenmieliseltä. Sitten kun vielä jalkakin tuli kipeeksi juoksusta, ei sekään enää tuonu kauheeta euforiaa. Tajusin, että jos mä en halua suunnistaa, mun elämässä ei oo oikein mitään ilonaiheita. Mun oli pakko keksiä jotain uutta.

Onneks mulla sitten olikin muitakin kavereita. Mun piti vaan lämmitellä näitä ystävyyssuhteita uudestaan. Kirsikka sai mut innostumaan taas partiosta ja sillä tiellä oon edelleen. Bettinan kanssa sain muistella kauheita yläasteaikoja ja unohtaa suunnistuksen. Koulun vaihtomatka Heidelbergiin oli jotain ihan uutta ja hienoa. Loppuvuodesta keksin, että joka kuukausi nään jonkun vanhan kaverin jota en oo nähny pitkään aikaan.

Suunnistus ei enää ollukaan se ainoa juttu, mutta syksyllä innostuin taas siitäkin. Luulen, että siihen autto se, että sain välillä elämääni edes vähän jotain muutakin kun suunnistusta. Talvella kuitenkin tulehtu kantakalvo, ja juoksuinnostus sai ikävän lyönnin suoraan naamaan. Olin innostunu taas reenaamisesta, mutta en voinukaan tehdä sitä. Vesijuoksu ei ihan tuo samoja kiksejä kun juoksu. Siinä meni koko kausi, ja kunto laski koko ajan. Syksyllä sain kivuista huolimatta reenattua ihan hyvin, ja vaikka yliopiston alotuksen myötä elämässä oli ihan hurjasti kaikkia kivoja ja uusia juttuja, me voitettiin vihdoin se kauan tavoteltu suomenmestaruus.

Nyt oon tosi onnellinen siitä, että mun elämässä on muutakin sisältöä kun suunnistus, koska olisin varmasti masentunu näistä kaikista takaiskuista ilman sitä. Mun ei enää koskaan leirille -päätös sai vahvistusta jälleen. Kun Lapista sain jonkun ihme ylirasitustilan, Portugalista kolasin ittelleni juoksijanpolven (se onneks rauhottu kortisonilla thank god) ja nyt pääsiäisleirillä sain flunssan, niin se päätös on kyllä aika helppo. Mua ei näköjään oo tarkotettu panostamaan täysillä urheiluun. Lajinvaihto ei kuitenkaan toistaseks innosta, kun en ole parempia ideoita keksiny, mutta onneks voin suunnistaa ihan sillä tasolla kun haluan. Ja tehdä jotain ihan muuta silloin kun haluan.

Nykyään, jos nään kisoissa jonkun kaverin jostain muualta Suomesta, se on aina ihme ja ei niitä kovin montaa kerralla näy. Moni on lopettanu, ja ne jotka panostaa, ei todellakaan hengaile kisapaikoilla vaan makaa autossa tai jossain jalat pystyssä ja rauhottuu. Siks aina laskeskelenkin kevään ekoissa kisoissa että ketkä on lopettanu kun niitä ei näy. Ilahdun aina kovasti jos joku kaveri tulee pitkästä aikaa vastaan. Ja onneks on olemassa Facebook ja muut nykyajan hömpötykset niin tietää edes että kyllä ne riparikaverit yhä elossa on vaikkei enää suunnistakaan.

Niin ja jos joku siellä kisapaikoilla tai jossain vielä muistaa mut ja ihmettelee kuinka oon vieläkin näin huonossa kunnossa, niin se johtuu siitä että edellinen ehjä kausi ilman vammoja oli 2011. Tavotteena mulla kuitenkin on päästä sellaseen kuntoon, että voin juosta kisoja niin, että juoksu kulkee ja tuntuu hyvältä ja kivalta, ja että voin olla ylpeä itestäni maaliintulon jälkeen muustakin syystä kun siitä, että lähdin mukaan.