sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Tutkimus: Vapaaehtoistyö lisää onnellisuutta (osa 1)

Syksyllä saatiin Anskun kanssa idea. Olis kiva hakea killan hallitukseen. Tai ei ihan hallitukseen, mutta toimariksi eli toimihenkilöksi. Tapahtumatoimari kuulosti kivalta koska tykätään järjestää kaikenlaista, ja kun uus puheenjohtaja oli valittu, alettiin tiedustella josko saatais kiltaan tapahtumatoimarin virka (tapahtumavastaavalle apulainen). Asia eteni ja toimarihaussa oli kaks tapahtumatoimaria.

Ennen haastattelua jännitti vähän, mutta toisaalta hallituksen jäsenet, jotka haastatteli toimareiksi hakevat, oli kaikki tuttuja tyyppejä. Haastattelu meni ihan ok mielestäni, mutta seuraavana päivänä soitettiin että mua ei valittu. En oikein ymmärtäny, miks ihmeessä ne ei valinnu mua vaan Anskun ja jonkun toisen. Menettivät paljon, meinaan me ois kyllä Anskun kanssa järjestetty niin huikeita tapahtumia ettei ikinä. Ei sillä etten uskois valittujen tapahtumatoimarien osaavan järkätä hyviä tapahtumia, mutta uskon silti että oltais oltu Anskun ja Jennan kanssa erittäin hyvä tiimi.
Päätin siis keskittyä järjestämään mein kaveriporukalle pikkujouluapproa, partioretkiä ja -kisoja ja keksimään kaikkia uusia kivoja juttuja. Myöhemmin juttelin yhden hallituslaisen kanssa ja se sano ettei mun haastattelu ollu menny kovin hyvin. Seuraavan yön valvoin ja mietin ja vatvoin asiaa, kunnes aamulla tajusin että olin menny sinne haastatteluun niin että tiesin et musta tulis (etenkin yhdessä Anskun kanssa, koska jotkut asiat on vaikea selittää mutta silti tajutaan Anskun kanssa molemmat mitä pitäis tehdä) ihan loistava tapahtumatoimari, mutta myös lähteny sieltä niin että mä olin yhä varmaan ainoa joka sen tiesi. En osannu markkinoida itteäni.

Se, että mua ei valittu toimariksi, ei ole oikeesti kovin vakava asia. Mutta totta kai mä olen pettynyt ja mua vähän harmittaa, kun olin huolella miettiny asiaa ja tullu siihen tulokseen että se olis kivaa ja että mä jaksaisin hoitaa sitä hommaa hyvällä motivaatiolla koko vuoden. Haastattelussa kyseltiin kauheesti just sitä, että miten jaksaisin hoitaa hommaani ja otanko stressiä. Otan kyllä, mutta se ei vaikuta mun työntekoon. Ja useimmiten otan turhista asioista stressiä ja vielä ihan turhaan, mutta tietääkseni en ole silti huonosti suoriutunu. En vaan osannu muotoilla sitä siellä haastattelussa. Lisäks olin vähän pettyny kun multa ei oikein kysytty mitään tapahtumatoimarille spesifejä kysymyksiä, joihin mulla ois ollu vastaukset valmiina. Edes viittä turkulaista henkilöä en osannu luetella, mutta jälkeenpäin kun mietin niin viis turkulaista tapahtumaa ois kyllä tullu aika helposti, eikä ois tarvinnu turvautua edes suunnistuskisoihin.
Nyt lohdutan itseäni sillä, että se tapahtumatoimarin homma ei luultavasti ois ihan niin hohdokasta kun kuvittelin. Ne tapahtumat on samoja mitkä toistuu joka vuosi, eikä niissä saa käyttää mielikuvitusta niin paljon kun haluais. Mutta toisaalta, harvassa oikeessa hommassa saa.

 
Koska tykkään siitä että mun elämässä tapahtuu paljon asioita, hain yhteen kerhoon, TVIKille (Tekstiili- ja vaatetusalan insinöörikerho), toimariksi. Se killan toimarijuttu mua harmittaa siksikin, että ens vuoden hallituksessa on vaikka ketä kivoja tyyppejä ja suurin osa mun kavereista jotka ylipäätään osallistuu mihinkään killan toimintaan. Niillä on varmasti hauskaa sitten keskenään kaikissa hallituksen omissa jutuissa, mutta uskon (ja toivon) että ne ei kuitenkaan ala mitään sisäpiiriä muodostaa vaan kiltaan on mukava tulla edelleen.
Tuolla kerhon hallituksessa on melkein kaikki samat kaverit, ja siellä kuulemma saa järjestää vaikka mitä toimintaa. Sieltä ei ole tullu vielä mitään vastausta, mutta toivon tosi kovasti että pääsen! Ois vähän järkkäilyenergiaa varastossa. Vaikka sitä onkin aika varmana asiana pidetty että sinne voisin päästä, niin en usko vielä ennekun se oikeesti varmistetaan. Mun kello 3.53 tutoreiden pikkujouluista lähetetty hakemus oli kyllä aika hyvä (sain siihen apua, kiitän kyllä erittäin paljon jos hakemus meni läpi!).

Lisäksi sain ompelukoneen ja hain joululomalla kotikotoa vielä kankaita ja käsityölehtiä, joten alan taas ommella. Jos maa pysyy kohtuullisen sulana enkä pääse hiihtämään niin voin sitten polkea
(vaihdoin pyörään nastarenkaat!) Ideaparkiin hakemaan lisää kankaita kun edelliset loppuu. Sain myös joululahjaksi työkaluja, muun muassa akkuporakoneen, niin pitäis keksiä joku rakenteluprojekti. Oikein harmittaa että seiniin ei saa porata reikiä.

Tuosta otsikosta vielä, täältä löytyy lisää tietoa ja täältä.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Gossip girl

Muistan, kuinka joskus teininä aina kysyttiin kavereilta onko niillä jotain juoruja. Kun näki eri puolella Suomea asuvia kavereita, kuuli aina uusia juoruja ja se oli siistiä. Suunnistuspiirit on laajat ja olin aina kiinnostunu toisten asioista. Ei ollu väliä tunsiko oikeesti niit tyyppejä keistä puhuttiin vai tieskö vaan keistä oli kyse, yhtä jännää se oli joka kerta. Myös omaa elämää koskevat juorut oli ihan jees, mutta niitä oli valitettavan harvoin.

Nuorempana ihmettelin, kun isä joskus sano et ei se edes halua kuulla jotain juorua. Miten niin ei halua, sehän on just parasta kuulla kaikkia meheviä juoruja ja jos ne ei oo mitään parhaiden kavereiden juoruja niin tietenkin levittää niitä eteenpäin. Mutta se ei halunnu tietää vaikka ois tuntenukin ne tyypit, tai oikeastaan just silloin se ei mielellään halunnu tietää mitään. En ymmärtäny sitä silloin.

En oo koskaan kokenu että mun juoruilu ois vahingoittanu ketään. Tai en ainakaan tiedä, eikä mun omalla kohdalla ole tapahtunu sellasta. Toivon että luulen oikein.

Kuva täältä
Nykyään huomaan että mua ei ihan kauheesti kiinnosta toisten ihmisten asiat. Siis sellaset, jotka ei liity muhun mitenkään. Kuulen juoruja ihmisistä jotka kyllä tunnen, mutta mutta mua ei vaan kiinnosta ne tarpeeksi että jättäisin ne pitkäkestoiseen muistiin. Tiedän kenen kanssa kaverin kaveri on lähteny baarista tai keillä on juttua keskenään, mutta kun niistä asioista tulee myöhemmin puhe, en muista yksityiskohtia. (Jos siis haluaa kertoa salaisuuksiaan mutta ei halua et ne leviää niin meitsille vaan, en kuitenkaan muista niitä enää seuraavana päivänä, tai etenkään muista kertoa niitä eteenpäin.)

Tää ei tarkota sitä, ettenkö kuuntelis kun mulle puhutaan. Jos joku kaveri kertoo ongelmastaan tai muuten omista asioistaan, niin kuuntelen totta kai. Mutta niissä asioissa on se ero, että niiden asiat kiinnostaa mua, jolloin niillä on vaikutusta mun elämään. Puolituttujen perheasioilla tai sairauskertomuksilla sen sijaan ei lähtökohtasesti ole mitään tekemistä mun kanssa. Jos mun kavereilla on vaikeaa tai vaikka huisin mahtavaa, musta tuntuu etuoikeutetulta saada kuulla niistä, koska onhan mun ystävien hyvin- ja pahoinvoinnilla osuutta myös mun omaan vointiin. En kanna liikaa huolta muiden ongelmista, mutta yritän vähintäänkin ymmärtää niitä. Kun mun ystävä sairastu, mä lainasin kirjastosta pinon kirjoja, jotta ymmärtäisin paremmin mitä se mahdollisesti ajattelee ja käy läpi. Kysyin vinkkejä asiantuntijalta ja harmittelin että asuin niin kaukana etten voinu paremmin olla läsnä.

Kuva täältä
Oon päätyny siihen että ehkä mulla on tarpeeksi ajateltavaa omissa ja läheisten ihmisten asioissa, etten jaksa nähdä vaivaa jostain tuntemattomien tai puolituttujen yksityiselämästä. Mun ei myöskään tarvi metsästää enää juoruja tai vielä pahempaa, keksiä niitä ite, koska mua ei kiinnosta. Ja jos kiinnostaa, niin kysyn ehkä siltä kenen asia se on enkä joltain toiselta. Jos se ei ole niin läheinen etten voi suoraan kysyä, niin se asia ei sitten luultavasti kuulu mulle ja i'm fine with that.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kaikkea hyvää

Tää teksti on kirjotettu jo syyskuussa mutta jääny julkasematta koska kiire ja muut tekosyyt. Tää on kuitenkin yhä ihan validi, joten ei haittaa julkasta sitä nyt.
Niin ja lisäsin (Emilia autto taas) tonne alareunaan laiskojen lukijoiden tykkää- ja en tykkää- ruudut joita voi kätevästi klikata kun on lukenu tekstin.

Mä olen tällä hetkellä aika onnellinen. Oon ennenkin kirjottanu tekstejä jotka on alkanu samoin, mutta mun mielestä se on just hyvä. Parempi että niitä onnellisuustekstejä on enemmän kun onnettomuustekstejä.
Nyt mä olen tosi onnellinen siitä että oon Suomessa. Mun kaverit on täällä ja täällä mun on hyvä olla. Mä olen onnellinen siitä että tulin just tähän kouluun. Tekniikka ja minä kuulostetaan yhä yhdessä aika utopistiselta, eikä musta ole tullu mitään fysiikkanörttiä, mutta siitä huolimatta mä viihdyn.
Vaikka mulla on tällä hetkellä aivan sikana koulua ja viikossa neljästä seittemään harkkapalautusta tai muuta deadlinea, mä tykkään olla täällä. Mä tykkään siitä että on tekemistä, ettei tarvi aina miettiä mitä tekisin. Ruotsissa oli aika usein niin että oli vaikea keksiä tekemistä, mutta täällä ei todellakaan. Tekemistä on koulujutuissa, tapahtumissa, kavereiden näkemisessä ja urheilussa. Myös mun koti on vielä vähän kesken, niin tässäkin olis kaikkea puuhaa. Mutta mä olen onnellinen mun omasta kodista, täällä on ennakko-odotusten vastaisesti aika nättiä.

Mä olen onnellinen että ryhdyin tutoriksi. Parasta ei kuitenkaan ole ne fuksit, joita en enää edes juuri näe kun ne on hukkuneet jonnekin, vaan se että oon tutustunu kaikkiin muihin tutoreihin. Ne käy mun kanssa samoilla kursseilla, niin ei tarvi istua luennoilla yksin. Mä olen ilonen että ollaan hajoiltu yhdessä kideopin tehtäviin ja että mulla on kavereita enkussa. Keskiviikkoaamujen mekaniikan laskareissakaan mun ei tarvi epätoivoilla yksin, vaan mulla on myös siellä kaveri.

Mä olen onnellinen siitä että mulla on oikeesti hyviä ystäviä lähellä. Osa asuu samassa talossa, ja kuinka kivaa on vaan hipsiä ilman ulkovaatteita joko yläkertaan tai naapurirappuun kun ei halua olla yksin. Mä tykkään siitä että puolen tunnin varotusajalla saadaan kaveriporukasta 8/10 paikalle ja nauretaan vedet silmissä koko ilta. Kuulin uuden määritelmän ystävälle, ja mun mielestä se on aika hyvä. Ystävän kanssa voi viettää aikaa kahdestaan niin, että se ei tunnu yhtään epämukavalta kummastakaan ja sen kanssa voi puhua itselle tärkeistä asioista.

Mä olen onnellinen siitä että aina kun tarvin apua tekniikan kanssa, mä saan sitä. Aika moni tietää, että en tiedä teknisistä laitteista about mitään, ja auttaa mua niiden kanssa. Mulle on asennettu telkkarit, digiboksit, lamput ja reitittimet. Muutossa sain apua, mun ikkunat pestiin, verhot silitettiin ja tavaroita kannettiin sisään. Vastalahjaksi mä voin vaikka päällystää kämpän post-it-lapuilla, auttaa ruotsinkurssissa, tarjota kaljaa tai jätskiä tai keksiä jonkun muun vastapalveluksen.

Mun elämän tähän asti paras vuosi oli eka opiskeluvuosi, mutta musta tuntuu että tästä vuodesta on myös tulossa aika kiva.

Linkkaan biisin, koska se on ihan kiva:

perjantai 27. marraskuuta 2015

On aika kivaa olla minä

Syksy on menny ihan hurjaa vauhtia ja tää on ollu ehkä paras syksy ikinä mun tähänastisessa elämässä. Oon tehny kaikkea kivaa, tutustunu ihan mahtaviin uusiin tyyppeihin ja vaan nauttinu olostani.
Kyllä jokaisella pitäisi olla kurkkukiharrin.
Silti musta tuntuu ettei mulla ole vähään aikaan ollu aikaa tehdä mun omia juttuja. En oikein tiedä mitä ne omat jutut ois, mutta jotenkin tuntuu siltä etten ehdi pysähtyä ja ajatella. Tai leipoa tai kirjottaa blogia tai jotenkin kehittää itseäni ihmisenä. Tai mitä vaan. (Tän lisäks mulle on ollu koko syksyn jotenkin tosi vaikeeta ilmasta itteäni, pään sisällä ajatus on ihan hyvä mutta sen ulos saaminen järkevässä muodossa on tosi kovan työn ja tuskan takana.) Luin Emilian blogista kuinka se oli piristäny jonkun tuntemattoman päivää ja aloin miettiä milloin viimeksi mä oon tehny jotain vastaavaa. Ilahduttanu jotakuta tai auttanu jotakuta. Sitä ei lasketa että oon tehny ruotsin lähtötasotestin nyt 5 kertaa, koska se on mulle pelkästään hauskaa ja oon varmasti saanu apua sitten vastaavasti jossain muussa. Tarkotan nyt sellasia juttuja joista seuraa just sellasta pohdintaa ku Emilialla. Mulla on aikaa ajatella maailman menoa ja omaa elämääni vaan silloin ku meen nukkumaan, ja mä kuitenkin nukahdan aika nopeesti niin ne jää ehkä vähän kesken.

Sain tuparilahjaksi kaikkea kivaa
Mun aikaa vie tällä hetkellä koulu ja siihen liittyvät asiat kuten opiskelu, tutorointi ja kaikki tapahtumat sekä partio, urheilu ja kaverit. Mulla on täällä suunnistajatytöt, mun kanssa alottaneet koulukaverit ja ne kaverit joihin oon tutustunu tänä syksynä ja joiden kanssa käyn koulua nyt. Haluan käydä kaikissa mahdollisissa tapahtumissa ja tehdä kaikkea mitä en viime vuonna voinu tehdä, joten mun kalenteri on aika täysi. Sitten kun siihen tulee jotain suunnittelematonta, mun insinöörimielen on vaikea hoitaa tilannetta järkevästi. Luin että on suorittamista aikatauluttaa elämäänsä, värikoodata kalenterinsa ja tehdä listoja tekemättömistä asioista.
Mä oon syksyn aikana pelannu lentopalloa, pesäpalloa ja sählyä, uinu, käyny ryhmäliikuntatunneilla, juossu, pyöräilly ja jopa alkanu käydä salilla. Mä tykkään urheilla, ja parasta on juoksu, mutta koska mä en oikein pysty tekemään sitä niin paljon kun haluaisin, on ollu pakko keksiä jotain muuta. Mä oon vihdoin löytäny rauhan mielessäni tän urheilun suhteen, ja voin tehdä kaikkia kivoja juttuja eikä mun tarvi masentua siitä etten voi juosta joka päivä.

Mä palasin siis Ruotsista takas Tampereelle ja TTY:lle. Jatkan mun opiskeluja lähinnä niiden kanssa, jotka alotti koulun viime vuonna. Pitkän harkinnan jälkeen aloin myös tutoriksi, mikä oli kyllä erittäin hyvä päätös, koska sen johdosta oon tutustunu niihin tyyppeihin keiden kanssa käyn samoja kursseja. Mä myös päätin että nyt käyn kaikissa kivan kuulosissa tapahtumissa etten vaan missaa mitään ja että tutustun ihmisiin ja pidän hauskaa. On ollu vaan pari tapahtumaa joihin en ehkä lähtökohtasesti oisi jaksanu lähteä mutta oon lopulta ollu tosi tyytyväinen että lähdin. Parhaita yksittäisiä kokemuksia tältä syksyltä on ollu kolmen päivän excursio ja pikkujouluristeily.

Excu ja reisikisa.

Risteilyllä oli kivaa ja minun tukka on pinkki.
Tän syksyn ajan mä tapailin yhtä sellasta tosi kivaa poikaa ja oon onnellinen kaikesta siitä mitä se toi mun elämään, vaikkei siitä sitten mitään tullukaan. Paitsi ystävä, eikä se ole huono juttu ollenkaan. Mä opin uusia asioita sekä itsestäni että tästä maailmasta, kun tutustuin uuteen ihmiseen tavallaan intensiivisemmin kun kehenkään muuhun koskaan aiemmin. Parasta oli, kun se usko muhun kun mä en uskonu itteeni, kuunteli mua kun mä stressasin ja puhu asioista avoimesti.
Kiitos että olet olemassa :)

Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä tän ajankäytön suhteen. Kaikki jutut mitä teen on mulle mieluisia ja haluan olla mukana kaikessa kivassa, mutta mulla pitäisi olla aikaa myös itelleni. Tuntuu että mulla on vaan kaks vaihdetta, kaikki tai ei mitään, ja että viime vuoden ei mitään -vaihde johti siihen että nyt pitää olla kaikki. Kun mulla välillä on hetki aikaa, en yhtäkkiä muka tiedäkään mitä tehdä. Se on vähän outoa, kun kuitenkin viime vuonna vietin suurimman osan vapaa-ajasta itekseni. Joululomalla mulla on onneks taas aikaa vaikka miten paljon, ehkä keksin jonkun ratkasun tähän mutta luultavasti en, vaan jatkan vaan elämääni kuten ennenkin, pääosin nauttien ja silloin tällöin stressaten.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Partio on parasta

Mä olen harrastanut partiota 15 vuotta. Äiti vei mut Pispalan kirkolle varmaan samalla viikolla kun olin alottanu ekan luokan ja niin musta tuli Harjusisko. Harjusiskot on siis mun lippukunnan nimi, joka tulee Pispalanharjusta eikä suinkaan mun sukunimestä. Se ei siis ole mun oma henkilökohtanen lippukunta, ai että miten hauska vitsi joka kerta.

Sanni ja meitsi jollain leirillä joskus junnuna (keskityn muuten vieläki kieli ulkona)
Partio ei ehkä ole se kaikkein mediaseksikkäin harrastus, enkä mä sen ilosanomaa ihan kauheesti ole ympäriinsä julistanutkaan. Ei sillä että mä häpeäisin sitä, mutta jotenkin kombo suunnistus-partio saa mut kuulostamaan ehkä vähän liikaa metsäläiseltä, mitä en koe olevani. Ja suunnistus nyt vaan on ollu mulle se ykkösharrastus, ja lisäks se on vielä urheilua mikä jostain syystä (jos ihmiset siis tajuaa että suunnistuksessakin voi kilpailla ja että myös minä teen niin) on jotenkin yleisesti hyväksyttävämpää, niin mä olen sitten ilmottanu harrastuksekseni suunnistuksen. Mä olen suunnistanut 4-vuotiaasta ja välissä oon harrastanut myös enkkukerhoa, liikkaria, telinevoimistelua, jalkapalloa ja koripalloa, mutta ne on jääny. Muita en kaipaa paitsi korista välillä, viekää joku mut joskus vähän pelaamaan pliidu!

Nyt mä aion kertoa mitä kaikkea partio on mun elämään tuonut.

Sudenpentuna ollaan ikävuodet 7-9 ja silloin se ryhmä voi olla aika isokin. Ehkä yleisimmin jotain 15-25 tyyppiä. Meidän lippukunnassa on pelkästään tyttöjä, sit on olemassa pojille omia ja myös sekalippukuntia. Supevuosista muistan leirit, mm. yhden meidän omaan leiripaikkaan tehdyn hiihtoretken, kesäleirin nimeltä Metsänvartijat, piirileiri Hiisin ja ylläriretken Valkeakoskelle. Kokouksista muistan sen että meidän suosikkileikki oli lima.

Pienestä asti mä oon tykänny käydä kaikilla leireillä ja retkillä. Koska halusin olla aina kaikkialla mukana ja mulla oli muitakin harrastuksia, lähdin välillä kesken pois tai kävin kesken leirin pelaamassa koripalloa. Mua se ei kuitenkaan haitannu, ja aina sen sai hyvin järjestyyn.
Mun ekasta kesäleiristä, Kivikirveestä en muista kauheesti mitään. Sen muistan että mulle ostettiin halpa 45-litranen rinkka, joka ei kovin kauaa kestänyt. Äiti pakkas mun mukaan aivan tosi monta juomapulloa, koska sen mielestä leirikirjeestä ei käyny ilmi saako siellä juomavettä. (Sai sieltä.) Ne pullot oli sitten pitkin poikin metsää kun me tallustettiin leiripaikalle. Siellä leirillä tutustuin (jos nyt ekaluokkalaiset oikeesti tutustuu vastakkaiseen sukupuoleen) ekaa kertaa myös meidän veljeslippukunnan poikiin. Muistelen että vähän ärsyttäviä olivat.
Seuraavana kesänä Metsänvartijoilla istutin puun ja opin että kellonaika kannattaa kattoa huolella ettei vahingossa herää pari tuntia liian aikasin.

Just siellä supeaikojen hiihtoretkellä tutustuin Jeminaan, joka oli alottanu samaan aikaan partion Lielahdessa. Meidän lippukunta on iso ja toimii kolmessa eri paikassa, Pispalassa, Epilässä ja Lielahdessa. Jeminan kanssa nähtiin aina leireillä ja retkillä, oltiin aika aktiivisia kumpikin. Päädyttiin myös samaan lukioon ja yhä edelleen ollaan kavereita. Kiitos partio tästäkin!
Jemina on ylärivissä keskellä ja minä alhaalla vasemmalla
Kun menee koulussa neljännelle, siirty vartioon. Nykyään se homma menee vähän erilailla, kun vartiolaiset on jaettu kahteen osaan, seikkailijoihin ja tarpojiin. Mutta siirtymä on silti samaan aikaan, siinä 10-vuotiaana. Vartiossa on yleensä yks ikäluokka kerrallaan, joten ryhmätkin on pienempiä. Meidän vartionjohtajat Milla ja Riikka oli ihan parhaita. Silloin en tajunnu miten ne ei välillä jaksanu meitä mutta myöhemmin se on kyllä selvinny hyvinkin, oltiin nimittäin aika eläväisiä. Meidän vartiossa oli mun lisäks Sanni, Tuuli ja Lina sekä jotain muita aina välillä. Niihin aikoihin mun partio oli sitä että meillä oli joka viikko kokous, jossa me nähtiin toisemme. Lippukunnan retkillä ja leireillä sitten nähtiin vähän muitakin.

Vartiossa opin, että suklaapatukoiden käärepaperi ei ole foliota vaan muovia ja se palaa kiinni trangiaan. Opin tekemään keinun ja leikkimään uusia leikkejä. Pääsin paloasemalle ja mentiin Linan kanssa ylös ja alas sitä palomiesten tankoa.

2004 oli mun eka oikee suurleiri. Se Hiisi-leiri oli kans iso, mutta ei lähellekään niin iso kun finnjamboree Tarus, jossa oli yli 12 000 leiriläistä. Taruksella oli porukkaa ympäri Suomea ja ulkomailtakin.
Taruksella opin että ruisleipä, sulatejuusto ja rusinat sopii yhteen. Opin myös että jatkuvaan sateeseen tottuu ja että ei se niin paljoa haittaa kun äkkiseltään luulis.

Vartiolaisina me käytiin myös erilaisilla kursseilla. Kaks erätaitokurssia ja ensiapukurssi oli ihan kivoja, ja siellä tavattiin partiolaisia muista lippukunnista. Sen kummemmin ei kuitenkaan tutustuttu niihin. Kisoissa me käytiin myös mutta menestystä ei tullu. Meillä oli kuitenkin useimmiten hauskaa ja saatiin uusia kokemuksia. Siellä sitä makkaraa ja muuta tehtiin.
Kun musta itestä tuli johtaja, me käytiin tietty myös kisoissa aina. Loppuaikoina me alettiin jopa pärjätäkin, kerran saatiin piirin kisoista ihan joku mitalikin ja siitä innostuneina ilmottauduttiin SM-kisoihin. Siellä meillä oli paikalla varamiehistö eikä tullut menestystä, mutta hauska reissu se silti oli!

Se oli varmaan 2006 kun tehtiin Linan kanssa paras partiota koskeva päätös. Me päätettiin lähteä seuraavana vuonna Englantiin maailmanlaajuselle jamboreelle. Suomesta meitä lähti monta leirilippukuntaa, Tampereen alueelta noin 40-henkinen Sisilisko-lippukunta. Meidän vartion nimeksi tuli Silmä, koska "sisiliskolla on silmä niin se sopii hyvin".


Ei hävettäny kulkea Lontoossa ja Brysselissä näissä kamoissa
Jamboreereissu kesti kolmisen viikkoa ja me matkustettiin bussilla. Opin siellä ihan hurjasti uusia asioita. Opin leikkaamaan tomaatin tylsällä veitsellä niin että ei tuu haavoja (mulle opetettiin se kahden haavan jälkeen). Opin jakamaan työtehtäviä niin että ne todennäkösemmin tulee tehtyä.
Olin aika nuori (14 eli nuorimpia mitä sinne edes otetaan) ja tosi arka puhumaan kieliä, niin en kauheesti (yhtään) solminu kansainvälisiä kontakteja. (Toimi. huom. Ei ollu pelkoa myöskään jamboree-vauvoista.) Suomalaisten kanssa onneks tutustuin ja Kirsikasta tuli mulle tosi hyvä ystävä. Kirsikan kautta pääsin myös osallistumaan ihan huikeeseen tapahtumaan, sellaseen rentoon partiokisaan missä kuljetaan pyörillä ja se kestää koko yön.
Sain leiriltä paljon muitakin tuttavuuksia, ja tiedoksi Piallekin, että seuraavan kahden vuoden aikana jossain välissä tullaan yhen kaverin kanssa käymään Islannissa!
Jamboreella tutustuin myös Jussiin, joka 6 vuotta myöhemmin pyysi mut mukaansa RUK:n kurssijuhlaan. Ne oli kyllä parhaat juhlat missä oon ikinä ollu, iltapuvut ja kaikki, ja oon Jussille ikuisesti kiitollinen että se otti just mut mukaansa. Haminassa tutustuin Ainoon ja myöhemmin myös Ainon upseerioppilaaseen Janiin. Aino kutsu mut talvileirille, jollasella en ollu ikinä ennen ollu. Se oli kans ihan mahtava kokemus, pääsin näkemään naapurilippukuntien toimintatapoja ja uuden tavan millasta partio myös voi olla. Siellä leirillä rakennettiin napakelkka, nukuttiin kamiinateltassa ja järjestettiin leirillä pt-kisat jotka toimi ihan tosi hyvin. Otin niistä järjestelyistä myöhemmin mallia kun aloin ite järjestää kisoja. Parasta siellä leirillä kuitenkin oli se, että siel oli tosi paljon samanikäsiä, jotka otti mut ihan tosi hyvin mukaan porukkaan. En tuntenut oloani ulkopuoliseks vaikka mulla olikin eri merkki huivissa.
Tutustuin Janiin kunnolla vasta myöhemmin, kun päädyttiin samaan kouluun. Mun nykyistä kaveriporukkaa koulussa tuskin olis ilman partiota, koska me ei varmaan oltais päädytty yhteen jos minä ja Jani ei oltais oltu vähän tuttuja ennestään.

Tota sombreroa kadehdin ihan ylipaljon enkä onnistunu samaan omaa. Sormessa on laastari koska tomaatti ja tylsä veitsi.
Jamboreen jälkeen syksyllä 2007 mä aloin vartionjohtajaksi Linan kanssa. Alussa oltiin ihan tosi innoissamme. Kolme vuotta jaksettiin, ja todettiin että se homma on aika rankkaa. Etenkin oman retken järjestäminen. Mutta olihan se hienoa myös, ja varmasti opin kaikenlaista johtamisesta ja ohjaamisesta ja partiotaidoista. Ainakin kävi niin, että vartsuaikana en kertaakaan osannu tehdä kunnon kiehisiä, mutta yhtäkkiä kun se piti opettaa tytöille, se sujukin ihan tosi hyvin. Partion johtamiskokemuksen avulla pääsin myös seurakunnille kesätöihin, missä vierähtikin 4 vuotta.

Jossain vaiheessa kadehdin sitä, kun vuotta ja kahta vanhemmilla oli oma porukka veljeslippukunnan samanikästen poikien kanssa. Ne kävi yhdessä retkillä ja muuta, mutta meillä ei ollu mitään. Sellasta porukkaa kaipaan kyllä ehkä vähän vieläkin, mutta heikkoa on kun meitä on enää minä ja Turkuun muuttava Jemina ja poikia 3, joista yks ei myöskään asu Tampereella.

Vuonna 2011 olin mun suunnistusuran huipulla ja partio ei pahemmin kiinnostanu. Silloin ois myös ollu seuraava jamboree Ruotsissa, mutta en halunnu lähteä. Keväällä 2012 kävin läpi omaa henkilökohtaista kriisiäni ja partio alko taas kiinnostaa. En halunnu alkaa johtajaksi, ne eväät oli syöty. Mun ikäset kaverit mein lippukunnasta oli myös lopettanu partion, niin en oikein tienny mitä olisin tehny. Olisin halunnu johonkin isompaan tapahtumaan, mutta pelkäsin että siellä on vaan tosikkopartiolaisia niin en halunnu mennä yksin. Silloin onneks Kirsikka tuli hätiin ja vei mut pyöräkisaan. Seuraavana vuonna olin jo menossa johonkin vaeltajatapahtumaan, mutta pääsinkin Haminaan ja sitä kautta talvileirille.
Nykyään, kun olen kasvanut tarpeeksi, oon päässyt mukaan meidän lippukunnan johtajaporukan partion ulkopuolisiin tapaamisiin. Se on musta tosi kivaa.

kakkukestit
Partio on siitä hyvä harrastus, että se sopii ihan kaikille. Siellä ei tarvi olla hyvä tai mitenkään lahjakas, niinku vaikka urheilussa ja musiikissa. Partiossa ei haittaa vaikka puuttuis raajoja tai aisteja. Mä olen johtanut yhden kevään sokeaa tyttöä, ja siinä olikin aika erilaiset haasteet kun mihin olen aiemmin törmännyt. Sen takia, että partio sopii kaikille, siellä onkin ihan kaikenlaisia tyyppejä. Koska omasta partiostaan voi tehdä melkein millasta tahansa, kaikki ei ole omanhenkisiä siellä. Mä itse en tykkää sellasista tosikkopartiolaisista, jotka ei oikein hyväksy sitä että toisilla on erilaiset tavat toteuttaa partioaatetta. Näistä yks esimerkki on jamboreella tavattu Väiski Kuksa, joka piti sitä hiton kipalakkia päässä ihan koko ajan samoin ku partiovyötä jossa roikkuu kuksa. Hän myös kertoi auliisti kaikille kuinka heidän pitäisi partiossa toimia.
En mä kaikesta partiossa tykkää, Väiski Kuksien lisäksi. En tykkää erityisesti niistä virallisista partiovaatteista, siitä että sataa leirillä ties monettako päivää putkeen ja kaikki kamat on märkänä, siitä että lapset tulee kitisemään kun itelläkin on paska fiilis ja siitä että partion ylemmät tahot on tosi kankeita ja toimimattomia. Mutta ei kaikesta tarvikaan koko ajan tykätä.

Minä ja ystäväni Sami. Koska partiossa on parasta.
Mä olen kuitenkin partion kautta saanut tehdä vaikka mitä. Mä olen nukkunut erilaisissa teltoissa ja laavuissa kesällä ja talvella, alkanut johtajaksi 14-vuotiaana ja siinä vaiheessa määritelly hyvin pitkälti oman harrastukseni, matkustanut ulkomaille kolmeksi viikoksi, juossut ympäri tyhjää Koskikeskusta vihjeiden perustaalla, koristellut museokeskus Vapriikin joulukuusen, yöpynyt maailman suurimmassa laavussa Eteläpuistossa, vieraillut paloasemalla, melonut, käynyt flowparkissa, yöpynyt saarissa, tehnyt makkaraa, löylyjakkaran, lyhdyn, lumilapion, rantatuolin ja vaikka mitä muuta. Kaikki ei ole aina ihan onnistunu, mutta se ei haittaa. Mä olen myös saanut yhden kunniamerkin partiourani aikana, ei ne ankanpoikien loputtomat kunniamerkit ihan täys huijaus ole.
Junnuna me käytiin myymässä partiolaisten joulukampanjan tuotteita ovelta ovelle ympäri Pispalaa. Ei paljon pelottanu puhua vieraille ihmisille.
Mä olen myös järjestänyt yhdet partiolaisten SM-suunnistuskisat ja kolme oman lippukunnan pyöräkisaa sekä oman vartion retkiä. Seuraavana haasteena mulla on lippukunnan vaellus syyskuun alussa.
Pottukisa 2013. Koska siellä on hauskaa, menkää tänäkin vuonna!
Mä en ole edes hyödyntänyt kaikkia partion tarjoamia mahdollisuuksia. Mä olisin voinut käydä ulkomailla leirillä vaikka joka vuosi, purjehtia, vaeltaa Lapissa jalan tai hiihtäen (joskus vielä osallistun hiihtovaellukselle!) tai vaikka järjestää kansainvälisiä suurtapahtumia.

Vielä joskus mä lähden uudestaan ulkomaille partioleirille, teen täytekakun trangialla ja yövyn riippumatossa metsässä. Mä aion vuolla mun puulusikan loppuun. Vielä mä aion hankkia paljon uusia kokemuksia ja kerrottavia tarinoita partiosta.


Koska partio on parasta, mä alan johtajaksi taas syksyllä. Sain Anskun houkuteltua mukaani ja meille tulee varmasti tosi hauskaa. Koska kaikki muutkin varmasti myös innostu partiosta, sen voi alottaa nyt! Tai ihan koska vaan, mutta nyt on just hyvä hetki, kun toiminta lippukunnissa alkaa ens viikolla. Lähimmän lippukunnan löydät osoitteesta http://www.mukaanpartioon.fi/ Sivun alalaidassa oleva video on aika priceless, kattokaa se ja tulkaa partioon!

maanantai 3. elokuuta 2015

Työmuurahainen

Tänä kesänä mä pääsin ekaa kertaa oman alan hommiin. Vaikka kesäkerhossa onkin ollu tosi kivaa, niin kyllä mulle kelpas vaihteluksi joku muu työ (ja raha). Tämä homma kestääkin sitten koko kesän ja vähän ylikin, 13 viikkoa. Takana on 9 ja edessä 4, ei sillä että mitenkään niitä laskisin.

Mun titteli on saumauskoneen hoitaja ja se mun kone saumaa muovikasseja. Ihan niitä tavallisia henkselikasseja mitä vaikka Prismasta ja Cittarista saa. Tai Stockalta, Tokmannilta ja Salesta. Mun perusduunia on pakata kasseja laatikoihin, jotka toimitetaan tilaajalle, ja tarkkailla laatua. Aina kun kone käynnistetään, pitää testata kestääkö kaikki saumat. Sitten pitää tarkkailla painatusta ja sivuvekkien tasaisuutta. Jos kuva on väärässä kohtaa, sitä pitää siirtää, ja jos vekit heittää niin pitää lisätä ilmaa. Sen lisäks on sitten kaikki kelojen vaihdot (kela painaa 700kg ja siitä koneesta tulee kasseja kolmelta radalta kerrallaan) ja ne tilanteet kun se kone alkaa rytätä (ammattikielellä sutata) sitä kassia sinne saumausterien väliin. Myös sähkösilmää, joka sen kuvan oikeessa kohdassa pysymistä vahtii, osaan säätää jos se menee sekasin.
Meillä on kahta erilaista konetta, uudempaa ja vanhempaa. Uudet on nopeempia, joten sen pöydän (eli liukuhihnan jolle valmiit kassit tulee ulos koneesta) tyhjentämisen ja täyttymisen välissä on vähemmän aikaa kun vanhemmilla. Siinä välissä saa istua, meillä on tuolit sitä varten, mutta kännykkää ei saa käyttää. Se on periaatesääntö, jolle ei ole perustetta enkä sen takia pidä siitä. Mulle ei ole selvinny mitä niissä väleissä sitten sais tehdä, olla möllöttää ja tuijottaa tylsänä tyhjyyteen? Ei sekään musta kovin aktiivista kuvaa työntekijöistä anna. Mä olen lukenu syksyllä odottavaan matikan uusintatenttiin, sitä ei ole ainakaan vielä kielletty.
Vanhoissa koneissa on se ikävä puoli, että ne suttaa paljon herkemmin ja silloin mun pitää avata se kone, mennä sinne väliin ja putsata terä. Varsinkin jos on kuuma päivä, se ei ole kovin hauskaa kun siellä koneen välissä on aika kuuma.

Työ on 2-vuorotyötä, ja aamuvuoro alkaa kuudelta, eli herätys on viideltä. Aamuviikkoina ehtii kuitenkin tehdä työvuoron jälkeen vaikka mitä, vaikka pitääkin mennä nukkumaan aika aikasin että jaksaa. Iltaviikkoina taas herätys ei ole aikasin, paitsi jos haluaa ehtiä tekemään jotain siinä aamupäivällä ennen kahta. Se on ehkä tyhmintä että jos töissä tulee jotain mieleen mitä pitäis vielä tehdä, niin ei sitä enää töiden jälkeen ehdi. Kummassakin vuorossa olen ehkä yhtä väsyny, niin että en osaa sanoa kummasta vuorosta tykkään enemmän.

Ekat viikot olin aika liekeissä mun työstä. Ihan Oikeita Töitä, tehtaassa, mä näen koko valmistusprosessin ja selkeesti työni jäljet. Siitä saa ihan lukujakin, että montako laatikkoa olen päivässä pakannu. Töissä ei kauheesti tarvi ajatella mitään, niin se on aika rentoa. Mutta jonain päivänä heräsin siihen, että mun työhän on ihan täysin pelkkää liukuhihnahommaa. Kaheksan tuntia päivässä, 5 päivää viikossa ja 13 viikkoa kesässä. Kyllä tuli kiire siinä vaiheessa taas lukemaan sitä matikkaa että joskus voisin valmistua ja päästä erilaisiin hommiin. Koska kyllä mä oikeesti haluan ajatella mun töissä. Meillä kaikki vakkarimammat on asentavia koneenhoitajia eli ne saa tehdä pieniä asennushommia. Ne asennushommat saa kouluttaa vasta kun on ollu tuolla 3 kuukautta, eli mä en niitä saa oppia ja joudun pyytämään aina asentajan paikalle tekemään kaikki puolen minuutin pikkuhommat. Se on aika turhauttavaa, kun ne ei voi olla mitään vaikeita juttuja.

Tokalla viikolla pääsin myös muoviexculle. Äiti (joka siis on tuolla töissä konttorin puolella) järkkäs mulle tapaamisen myyntihenkilön kanssa. Se kerto kaikenlaista, sain vastaukset mun kysymyksiin mitä oli jo heränny ja kuulin että kangaskassia pitää käyttää 180 kertaa ennenkö se on yhtä ekologinen kun muovikassi jota käytetään kerran ja sen jälkeen joko roskapussina tai laitetaan kierrätykseen. Eikä noissa tutkimuksissa ole mukana kangaskassin pesua. Niin että käyttäkää ihmiset muovikasseja!

Tehdastyö on kyllä ihan kivaa, se tuntuu just niiltä Oikeilta Töiltä. Missään nimessä en koko tulevaisuuttani halua siellä viettää, ja siks oonkin koulussa. Mutta ennenkö alotan mun varsinaisen työuran sellasessa työssä mitä sitten jaksan tehdä vaikka 40 vuotta (ehkä se tässä vielä selkenee että mikäköhän se sitte on), haluaisin vielä olla sellasissa töissä missä saan ajaa potkulaudalla, sellasissa missä mulla on työpaita ja avainkaulanauha ja jossain asiakaspalvelutehtävissä. En osaa sanoa miks, mutta sellasia haluaisin kokeilla.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Kesäesa

Näistä tapahtumista on kulunu jo vaikka miten kauan aikaa, mutta tässä ne nyt kuitenkin tulee. Ja nyt mulla on ihan oikeesti ollu kiireitä, kun työpäivän jälkeen tai ennen jos haluaa jotain tehdä ja sitten joskus tulee kotiin niin ei ole enää oikeesti aikaa kun nukkumaanmenoaika meni jo tai sitten ei todellakaan kiinnosta avata mitään tietokonetta vaan mieluummin vaan makaa meritähtenä.

Ekaksi kerron kesäretkestä Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiville
Perjantaina lähdettiin taas vähän aiemmin töistä. Kävin pikasesti kotona, otin auton ja hain Anskun messiin. Meidän suuntana oli Vammala ja Vanhan kirjallisuuden päivät. Automatka suju hyvin kuulumisia vaihdellessa niin että kun päästiin perille niin Riku oli ihan yllättyny kuin hiljasta tyttöö oltiin. Ei oo kuulemma ennen tapahtunu. Riku oli koonnu Vammalan hunksit niille grillaamaan ja järjesti ohjelmaksi ampumista ja tyhmien videoiden kattelua. Samalla nähtiin myös Rikun rippikuva ja sen teiniaikojen huone. Priceless.

Sitten oli vuoro lähteä kylille. Ja kun sanon kylille, tarkotan oikeesti kylille. Olin jotenkin ihan järkyttyny siitä kuinka tynnyrissä oon ite eläny, koska tollanen pikkukaupunkimeininki oli mulle ihan vierasta. Ensinnäkin, Riku ei ollu kertonu meille valitsevaa pukukoodia. Toisekseen, en ollu tajunnu että nuoria (ajokortittomia) ihmisiä oikeesti asuu keskellä ei mitään, josta ei pääse mitenkään minnekään ja että se minnekään on joku yks räkälä. Olen viisaampi nyt.
Ens kerralla osataan pukeutua oikein. Hankitaan jostain kunnon amisvaatteet, tummat farkut joissa on reisissä isot valkoset "kulutukset" tai vähän liian pienet legginsit ja monta makkaraa, mahdollisuuksien mukaan rakennetaan niitä pari lisää jollain alushousujen kuminauhoilla tms. Korkkarit ehdottomasti ja niiden vaihtamisesta (tai ehkä vielä parempaa, ihan vaan poisottamisesta jonka jälkeen kuljetaan paljain jaloin) tehdään iso numero ihan keskellä tietä. Sitte siideriä juodaan ja laitetaan strasseja ja ehkä jotain liekkikuvioita jonnekin sopivaan paikkaan.

Seuraavaksi heinäkuun eka viikko
Meidän koulukaverilla Jerryllä oli keikka Laikunlavalla niin päätettiin kerrankin mennä oikein kuuntelemaan. Käytiin eka Anskun ja Ninnin kanssa Koskarin keskusaukiolla Spirolla syömässä sellasta jääpannujäätelöä, joka tehdään kananmunasta ja kermasta. Siihen sai kahta marjaa tai hedelmää (kolme vaihtoehtoa, wippii), jotain makeutusta ja lisäksi jotain vielä päälle koristeeksi. Vaihtoehtoja oli vähän heikosti, siinä kesti aivan sikakauan  ja se ei ollu ees kovin hyvää. Lisäks ne sekotti meidän tilaukset, niin että ei menny ihan putkeen. Rehellisesti en suosittele.

Keikka oli hyvä, mutta taas oli väärät vaatteet. Nyt olis pitäny muuntautua hipsteriksi, mikä osataan sitten ens kerralla. Pitkät kalsarit, kuratakit, liehuvat ja roikkuvat vaatteet ja hatut on kova sana hipsteripiireissä. Niin ja Jerry soitti hyvin bassoa.

Kulttuuria harrastettiin myös Hervannassa samalla porukalla, kun tehtiin retki Hervannan vesitorniin. Se kahvila siellä on todella kämänen, mutta jotain piti ostaa että pääs ulos. Niinku ennakkotietona (totta kai tutustuin tähänkin aiheeseen googlaamalla) jo luin, siellä todellaki pitäis olla joku nätimpi mesta niin että sinne vois mennä sen takia eikä pelkästään maisemien. Mutta oli muuten sikahienot maisemat! Koska Hervanta on niin korkeella ja se oikeesti näyttää aika hienolta (Tsernobyl) ylhäältä päin, niin tämä näköalapaikka pääsi ehkä Näsinneulan jälkeen tokalle sijalle mun Tampereen näköalapaikat -listassa. Koska oli kerrankin lämmin, mentiin vesitornin jälkeen rannalle.


Kyllä, rantanakkikuva.
Sitten oli mun kesän yks kohokohdista. Ehkä viikkoa aiemmin olin kuullu että äidin sisko oli kutsunu äidin ja isän viikonlopuksi purjeveneelleen. Otin puhelimen heti kouraan ja nöyränä tiedustelin lupaa liittyä joukkoon. Mut toivotettiin tervetulleeksi ja olin aika liekeissä. Mun edellisestä purjehduksesta on 12 vuotta aikaa ja jo pari vuotta sitten yritin miettiä missä ja miten pääsisin edes hetkeks purjehtimaan. Nyt meille osu kaiken lisäks vielä kesän tähän mennessä paras viikonloppu niin saatiin väriäkin pintaan. Reissu koostu itse purjehtimisesta, syömisestä, uimisesta, tsillailusta, luontopolusta, lintubongauksesta (merikotka!) ja nautiskelusta eli oli mukavaa. Tällästä kesän kuuluu olla.




Mulle tuli myös pieni bloggarin kriisi, joka ei kyl oikeestaan ratkennu mutta päätin vaan että en tee siitä ongelmaa (oon aika hyvä kehittään kaikkia ongelmia itelleni). Sain palautetta että "mä en tiedä miks mä haluaisin jakaa mun elämää netissä". Rupesin miettimään asiaa enkä oikein keksiny. Kuten aina kaikissa blogiongelmissa, kysyin asiaa Emilialta. Sen selitys oli että ei tartte sitte kertoa kuulumisia kaikille erikseen. Huomasin että se on ihan totta, kun törmäsin sattumalta vanhaan koriskaveriini Kaisaan, niin ei tarvinnu kauheesti kertoa miten menee kun Kaisa tunnustautu mun blogin lukijaksi. Mulle yks syy kirjottaa on myös se, että voin sitten ite myöhemmin lukea mitä oon asioista joskus ajatellu. Tietty voisin vaan kirjottaa omaa henkilökohtasta päiväkirjaa, minkä teenkin kyllä tän lisäksi. En ihan oikeesti jaa mun koko elämää ja kaikkia oikeita (itse kehitettyjä) kriisejäni netissä. Ja ihan oikeesti jotkut jutut on vähän liioteltuja mitä täällä kerron, vaikken kerrokaan mistään kiiltokuvaelämästä mielestäni.
Enkä oikein osannu lopettaakaan tätä niin jatkan siis kuten ennenkin. Yks ongelma vähemmän taas tässä elämässä.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Kuuma sinkkukesä

Arvoin pitkään tota otsikkoa että valitsenko adjektiiviksi kuuma vai villi, koska kesä ei ole ollu oikeestaan kumpaakaan. Tai välillä on ollu kyllä kuuma. Villiä ei oikeestaan, koska työt. Ja Aikuisuus.
Mutta sinkkukesä tää on ja paljon villimpi sellanen kun edelliset. Kerran olen käyny treffeillä ja toisenkin kerran pyydettiin. Siis eri tyyppi. Se eka oli niin eri maailmasta kun minä että toivon etten ikinä enää tapaa sitä. Mieluiten yhtään missään. Jos ihmiseen liittää sellaset asiat kun tupakointi, kokeellinen proosa ja toimeentulotuki niin ei olla ihan samalla aaltopituudella.

Tää toinen tyyppi olikin jo sitten vähän lähempänä mun maailmaa. Ihan kiva ihminen ja sinänsä varmaan aika samanlainen maailmankatsomus, mutta en vaan ole yhtään kiinnostunu siitä. Pidän kuitenkin periaatteenani että jos joku pyytää treffeille niin sinnehän sitten mennään jos ei ole jotain erityisen painavaa syytä olla menemättä. Ei ollut. Niinpä sovittiin päivä, mutta koska olin ite ihan tosi vastahakonen syystä että tiesin etten oo siit kiinnostunu ja että se pitäis sitten myös rehellisesti ja suoraan ilmottaa, niin en paljon muistutellu siitä. Kuitenkin jos mua yhtään tuntee, niin tietää että tykkään aikatauluista ja haluan yleensä tietää ne hyvissä ajoin. Niinpä siinä vaiheessa kun kello on neljä iltapäivällä, mä olen jo sopinu muuta enkä jää odottelemaan josko hän ottais yhteyttä. Eli neljältä iltapäivällä ei kannata välttämättä olettaa että mä olen yhä käytettävissä. Tai tietty riippuu kuka kysyy, koska jos oisin ite ollu kiinnostunu niin varmasti olisin järjestäny asiani niin että oisin ehtiny. Mieluiten oisin tehny sen jo viimeistään edellisenä päivänä. Ei siis tapahtunu treffejä.

Nyt ei ole enää mitään treffejä tiedossa niin keskityn sitten ihan teininä ihailemaan kaukaa yhtä tyyppiä. En voi jutella sille kun en tiedä mitä sanoisin ja muutenki menisin varmaan ihan sanattomaks kun se on niin hyvännäkönen. En ole koskaan ihaillu mitään julkisuuden henkilöä, tiätteks niinku nykyteinit ihailee Robinia ja Isac Elliottia, mut nyt tuntuu ihan vastaavalta kun tää on tälläst kaukoihastusta kun en edes tunne koko tyyppiä. Mut just hyvä, nyt voin kuvitella ihan rauhassa sen olevan ihan täydellinen kun en varmaan saa ikinä aikaseks edes viritellä mitään keskustelua. Niin että on sitte ainaki päiväunien kohde olemassa.

Kuva Pinterest
Loppuun vielä tiivistelmä mitä aion tehdä kun alan seurustella:

- pussailen julkisilla paikoilla
- pussailen koulussa ja etenkin luennoilla jos tähän tarjoutuu mahdollisuus
- käyn (kävely)lenkeillä käsi kädessä
- en voi enää lähteä minnekään ilman poikaystävää
- oikeestaan alan tylsäksi enkä lähde enää ikinä mihinkään
- teen jokaisesta puhelusta taistelun: "you hang up first"
- kirjotan blogissa poikaystävästäni etunimen ekalla kirjaimella, en koskaan koko nimellä
- päivitän Facebookiin koko ajan mitä kaikkea ihanaa me tehdään
- postaan kuvia meistä koko ajan kaikkialle
- keskustelen poikaystäväni kanssa Facebook-seinän välityksellä
<3 p="">- en voi nähdä kavereita jos ovuloin ja me yritetään lasta
- myöhemmin alan myös kutsua itseäni vaimokkeeksi ja poikaystävääni siipaksi. Muita mahdollisia nimityksiä on toinen puolisko, parempi puolisko, mieheke, avokki, itsestäni vaimo vaikka ei naimisissa oltaiskaan, poikkis ja ihan vaan mies. Kuka edes tarvii nimiä nykyään?

Kiitos.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Mun kesäfestarit

Keikka- ja seikkailuviikonlopun jälkeen mulla oli iltaa koko viikko. En oikein saanu tehtyä mitään aamupäivisin ja olin töissä ihan yhtä väsyny kun aamuvuorossa. Aamuvuoro on siis kivempi, vaikka en nyt suoranaisesti kello viiden herätyksistä nautikaan.
Oli mulla vähän ohjelmaakin, vaikka aika laihanlaisesti verrattuna edelliseen viikkoon. Tiistaina kävin maistraatissa ilmottautumassa maahantulleeksi. Piti esittää se kirje joka käski mennä sinne maistraattiin, näyttää passi, antaa ruotsalainen henkilönumero ja allekirjottaa paperit. Parin päivän päästä tuli Ruotsista kirje että onneks olkoon, Suomi hyväksyi sinut ja he poistavat mut nyt Ruotsin kirjoilta. Juhuu, aikani laittomana maahanmuuttajana on ohi.
Keskiviikkona kävin lainaamassa Sannilta sprinttikarttoja, koska mun tavotteena on juosta vähintään yks sprintti viikossa koko kesän ajan. Samalla käytiin Kaupissa lenkillä. Ennen töiden alkua pääsin vielä äidin järkkäämälle muoviexculle, jossa sain kysyä kaikkia kysymyksiä mitkä mulle oli heränny puolentoista viikon mittaisella työurallani. Ainakin mut on nyt ostettu uskomaan että muovikassi on ekologisempi ja kuluttaa vähemmän kun vaikka kangaskassi. Paperikassit nyt ei Suomen oloihin oikein sovikaan. Kangaskassia pitää käyttää 180 kertaa ennenkö se on elinkaarikustannuksiltaan parempi kun muovikassi, eli parasta on kun käyttää muovikassia monta kertaa.

Torstain kahvilakeikasta olisin halunnu kirjottaa niinku kunnon bloggaritytöt ainakin, mutta en valitettavasti ottanu kuvia sieltä niin se homma vähän kariutu. Yritän kuitenkin.

Torstaiaamupäivänä tapasin ihanan Niinan Fazer Caféssa. Fazer Café on toivottu uutuus Tampereen kahvilatarjonnassa, ja se toimii Tempon talossa Tammerkosken rannalla entisen Espritin tiloissa. Paikka on ihanan avara ja valoisa ja sisustus oli pelkistetyn tyylikäs. Aamuisin sieltä saa myös Fazerin Alku-puuroja, mutta meidän tapaaminen oli vasta kymmeneltä, joten puurot oli juuri korjattu pois. Pakko päästä vielä testaamaan myös nuo ihanat ja ah niin trendikkäät siemen- ja marjapuurot.
Isoista ikkunoista avautui upea näköala koskeen ja Hämeenkadulle. Sää oli kolea joten suuret ikkunat kävivät terassista hienosti, ja Hämeenkadulla kulkee päivittäin paljon ihmisiä, joita on mukava katsella. Kahvilassa ei ollut ruuhkaa arkiaamupäivänä, mutta Niina tiesi kertoa että iltapäivisin se on melkein täynnä.
Olin juuri syönyt aamupalan kotona ennen lähtöäni, joten tilasin vain raikkaan smoothien reippaan pyöräilyn päätteeksi. Smoothieita oli kahta eri laatua, joista valitsin mansikka-raparperin. Maut tulivat hienosti esiin ja koostumus oli juuri sopiva, ei liian laiha eikä paksu. Niina joi kahvia, jonka kyljessä oli tietysti Fazerin Sininen konvehti. Ai että tykkään tuollaisista pienistä eleistä, joilla asiakkaat otetaan erityisesti huomioon. Smoothieta valitessani katselin myös runsasta teevalikoimaa, ja vaikka en suuri teen ystävä olekaan, olisin varmasti löytänyt valikoimasta myös itselleni sopivan, mikäli minun olisi tehnyt mieli teetä.
Kahvilan seinät ovat valkoiset, mikä lisäsi avaruuden tunnetta. Tiski oli ihanasti keskisaarekkeessa koko tila oli tosi valoisa, muttei kuitenkaan steriili.
Pois lähtiessämme tarkastelimme Niinan kanssa myös superherkullisen näköistä leivosvalikoimaa. Kaikki leivokset olivat kuin pieniä taideteoksia, mutta toisin kuin yleensä, nuo kauniit leivonnaiset näyttivät myös hyvänmakuisilta. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen paikka!

Nyt niihin festareihin. Ekaks oli Jukola, suunnistajan joulu. Harmittaa oikein kun oon alkanu niin löysäks etten jaksa olla siellä yötä, mutta maanantain kello viiden herätys ei siihen mitenkään suoranaisesti houkutellu. Siellä näky taas paljon tuttuja, niitäkin (tai oikeastaan niitä lähinnä) jotka ei aktiivisesti suunnista mutta tulee aina Jukolaan. Keli oli hyvä, ehkä vähän liiankin lämmin suunnistamiseen, varsinki ku oli kesän eka hellepäivä. Sitten itse kisaan. Lähdin kolmososuudelle samaan aikaan meidän ykkösjoukkueen ankkurin kanssa, ja musta tuntu siinä vaiheessa hyvältä idealta lähteä Sailan peesiin. Se osottautu huonoks ideaks alkusuoran loivan ylämäen lopulla kun edessä oli seinä. Tai siis silta, mutta seinältä se tuntu. Matkaa oli menny pari sataa metriä ja Saila oli jo tosi kaukana. Loppumatka olikin sitten taistelua. Yhden virheenkin ehdin tehdä, vaikka kauheesti ei kyllä viitti pummata jos juoksu tuntuu niin pahalta. Paluumatkalla meinasin kannustaa niitä mammoja et nyt joku mun edelle juoksemaan ja pitämään vauhtia, mä voin kyllä suunnistaa. Se ponnistus tuntu kuitenkin liian suurelta ja vikassa mäessä tsemppasin itteäni sillä että jos nyt äkkiä pääsen maaliin niin ehdin nähdä voittajan maaliintulon. Nostelin käsillä jalkoja eteenpäin ja vihdoin alko loppusuora. Samalla kuulin kuulutuksen: "Voitte kääntää katseenne viimeiseen alamäkeen..." Olin et älkää hitossa kääntäkö, mähän tääl vaan lyllerrän! Ehdin maaliin ennen voittajia, enkä oo koskaan ollu yhtä väsyny paitsi kerran. Se oli vuosi 2009 ja erikoispitkät. Polvi tuli myös kipeeks ja oli erittäin tuskallista kävellä kisapaikalla ja etenkin sieltä parkkipaikalle.

Mein joukkue!
Kisan jälkeen näin viel muutamia kavereita, kierrettiin osa kaupoista nopeesti ja käytiin syömässä. Sit lähettiin ajaan himaan. Tai no, mentiin Sannille ja Lauralle Tammelaan, jonne perustettiin mein kisakatsomo. Katottiin lähtö ja mentiin hakeen kaupasta evästä. Seurattiin kisaa viel jonkin aikaa kunnes oltiin aivan poikki ja alettiin nukkua.
Neljältä soi kello, koska meikäläisen isä oli telkkarissa. Sitä haastateltiin ja vaikka vähän tuntu jännittävän niin hyvin se meni. Onneks oli RUKin entinen johtaja mukana, tottunu puhuja. Jos joku haluaa katsoa niin kello 4.14 alko haastattelu ja video löytyy Areenasta.
Isän haastattelun jälkeen mentiin takas nukkuun. Meidät herätti joskus aamukasilta Iida, joka kiukutteli sitä kun ei oltu herätty kattoon ankkuriosuutta ja Mikkoa. Sen oma vikahan se oli kun ei noussu herätyskelloonsa, mutta ei me enää sen jälkeen nukuttu kun Iida kiukutteli.
Kun kaikki oli hereillä, syötiin aamupala, Espe lähti töihin, Laura rippijuhliin, Iida Kangasalle ja minä ja Sanni vesijuoksemaan.

Maanantaina menin nöyrästi töihin puoli kuudelta. Iltapäivällä Alma tuli käymään ja me käytiin Kaupissa vaeltamassa. Sanni tuli viel illalla ja me jumppailtiin.
Tiistaina olin poikki enkä poistunu kotoa työpäivän jälkeen.
Keskiviikkona menin Hervantaan. Mun piti sprintata siellä, mutta koska Koovee on jostain keksiny että koko Hervannassa se on kiellettyä (itään on perusteet mutta länsipuolelle ei) enkä saanu erityislupaa, niin menin vaan lenkille. Kun sieltä tulin takas, tehtiin Anskun kanssa pastaa vähän heikohkolla menestyksellä. Nyytit ei pysyny kasassa ja sitruunapastasta puuttu pekoni. Pasta oli sinistä, se epäilytti. Mutta hyvältä ne maistu ja nälkä lähti, mikä on tietty pääasia.
Muitakin tuli ja katottiin Vadelmavenepakolainen. Paskin leffa pitkään aikaan, ja harmittaa kun se kirja on niin hyvä et pakkoko pilata ja nyt laiskat leffankatsojat luulee että kirja on samanlainen. Onneks en vieny mun luokkalaisia Ruotsissa kattoon sitä, olis saanu vaan hävetä. Leffan jälkeen mentiin viel Anskun kanssa kätköileen, mutta siinä ei ollu mitään extremeä vaikka oli luvattu.

Torstaina alko sitten kesän toinen festari, juhannus. Viikon sprinttiannostus tuli maatilasprintissä Hämeenkyrössä. Olin aika hapoilla ja mittakaava hämäs mutta kivaa oli loppujenlopuks ja järjestelyt huippuja. Kisan jälkeen oli tarjolla sauna, järvi, sahtia, makkaraa ja salaattia sekä tietysti koko juhannuksen kohokohta, lehmäagility.
Pikkuruinen vauvalehmä
Lehmäagilitystä olis myös videoita, mutta kun en osaa niitä tänne laittaa niin joudutte tyytymään selitykseen. Laji on siis samanlaista kun koirien kanssa, mutta esteet on yksinkertasempia ja eläimet vähän haluttomampia. Moskova-vasikka oli kaikista paras, koska sen johdolla täytettiin palkintopallin kaks ekaa paikkaa. Se jopa ihan oikeesti hyppi niit esteitä!
Agilityn jälkeen oli vapaata hengausta mökillä ja se kannatti, koska sprintin naisten sarjan voittaja Minna oli lähteny jo kotiin niin sain sen palkinnon, juustoa ja Valio profeel-juomia. Niistä lehmistä mitä näin.
Roosa ja lehmä
Yöksi menin kotiin niin että aamulla oli aikaa pakata ja leipoa. Puolenpäivän aikaan Lotta tuli hakeen mua ja ajettiin Eräharjuun. Siel oli ekaks vähän hengailua ja odottelua, kun Lauri vei rasteja metsään. Lähtö viivästy koska Lauri ei löytäny omia rastipisteitään, hups. Sitten vaihdettiin kamoja päälle, kerättiin oluita kasaan ja järjestäydyttiin olutsuunnistuksen lähtöviivalle. Itse en sitä tehnyt.
Kisa oli jännä ja lisäjännitystä toi kartanvaihto ja se ettei Lauri oikein kunnolla muistanu mitkä rastit naisten piti toisella lenkillä käydä ja niin me piirrettiin vähän erilaisia reittejä. Protesteja ei kuitenkaan tullu, kaikki pääsi maaliin ja me lähdettiin Jutan kanssa hakemaan rasteja pois. Koska kangasmaasto on parasta, jätettiin ne neljä suorastia metsään.
Tästäkin ois video
Loppupäivä kulu grillaillen, syöden, saunoen, paljuillen ja hengaillen. Tehtiin myös kukkaseppeleet, nostettiin lippu ja jännitettiin keikan alkua. Oli kyllä niin huikee keikka!! Sininen Ylivoima toi mun festarikesään edes yhden esiintyjän, ja onneks laatu korvaa määrän.
Koska työssäkäynti on oikeesti tosi raskasta, olin ihan poikki jo kahdelta ja kömmin makuupussiin hymy huulilla.
Keikan kuvasatoa, mitäköhän tässä tapahtuu?
Kasilta heräsin ja musiikki soi täysillä. Menin pihalle silmät sikkurassa ja olin et mitä, tiesin kyllä et kahelta yöllä ei vielä oo hiljasta missään nimessä, mutta luulin että kasilta sais nukkua. Laitoin musaa pienemmälle ja kattosektori protestoi. Heillä oli vielä bileet kesken, ja kesken saivat jäädäkin.
Joskus kympin aikaan sitten nousin ja söin aamupalaa pihalla. Oli siellä moni muukin hereillä ja oli oikein kiva aamu. Syömisen jälkeen aloin siivota. Keräsin kaikki tölkit ympäri pihaa jätesäkkiin ja kun sen olin saanu tehtyä, Otso otti jätesäkin ja kaato sisällön maahan kasaksi. Siihen loppu mun siivoominen, kiitos vaan.
Juhannusterveiset punahilkoilta!
Päivällä piti olla kaikenlaista ohjelmaa, mutta porukka oli liian väsynyttä ja krapulaista järjestämään mitään. Lenkille onneks lähettiin ja vaikka ei kulkenu ja joka paikkaa kolotti niin silti tuli hyvä mieli. Oli kesän toka aurinkoinen ja lämmin päiväkin, just hyvä tapa hyödyntää se. Kun oltiin laputettu kankailla tunti, käytiin vielä vaihtamassa nastarit jalkaan ja lähettiin hakemaan ne loput rastit.
Mä olin myös väsyny, joten suihkun, ruoan ja ympäriinsä bondailun jälkeen menin ottaan päikkäreitä. Siellä kypsy päätös siitä että kotiin ois päästävä jo illalla. Illan aikana seurailtiin vielä herrasmiesten kivipetankkia, käytiin hakemassa huoltsikalta jätesäkkejä ja jätskiä ja pidettiin sadetta. Sitten olikin aika lähteä kotiin.

Sunnuntaina en tehny mitään paitsi nukuin. Kyllä on rankkaa työläisen elämä.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Stadionkeikka ja Flowpark

Nyt oon ollu jo yli kolme viikkoa Suomessa ja melkein yhtä kauan töissä. Kesältä tää ei tunnu ollenkaan, kun on aika viileetä eikä ole lomaa. Aina ennen kesä on kuitenkin merkinny mulle lomaa. Mä en aio valittaa säästä, tai ainaki yritän tosi kovasti olla valittamatta. Mä en aio valittaa siitä että mulla ei ole lomaa, vaan olla onnellinen että mulla on töitä. Ulkomaille mun ei nyt hetkeen tarvi päästä, vaan oon tyytyväinen siitä että saan olla Suomessa.

Moni on kysyny multa miltä on tuntunu tulla takas Suomeen. Ihan rehellisesti oon kaikille voinu vastata että tosi hyvältä. Vielä ainakaan en ikävöi yhtään takas Ruotsiin, mutta eiköhän sekin aika koita jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin on vaan helpottavaa olla tutussa ympäristössä tuttujen ihmisten ympäröimänä. Ja niin että aina jos haluan tehdä jotain, siihen löytyy kaveri. Ja vaikken ite oliskaan ajatellu tehdä mitään, joku tulee kiskomaan mut tekemään jotain kivaa.

Seikkailupäivän jälkeen oon ollu töissä, muissa seikkailuissa, juoksemassa ja tapaamassa kavereita. Kalenteri täyttyy kaikista tapaamisista nyt, mutta kun kaikki kaverit on nähty kertaalleen niin eiköhän se siitä rauhotu.

Ekan viikon (ja oikeestaan ihan koko kesän) suunnitelmana oli purkaa muuttokuorma. Maanantaina pakenin Sannille, tiistaina seikkailemaan, keskiviikkona Hervantaan kattomaan Mielensäpahoittaja-leffaa ja perjantaina vesijuoksemaan ja kattomaan sprinttiä (Juostakin piti, mutta en kokenu olevani sprinttikisakunnossa ja ajattelin että kai sen sprinttailun vois alottaa eka reeneistä eikä tartte heti mennä kisaamaan. Myös vois alottaa eka ne vk-reenit.)
Niinpä muuttokuormanpurkamissuunnitelma ei käynyt oikein toteen, vaikka torstaina sitä vähän ehdinkin alotella.
 
Viikko sitten lauantaina oli aika lunastaa Sallan viime heinäkuinen synttärilahja. Ostettiin siis Sallalle lippu Lastensairaala 2017 Live Aid -keikalle ja samalla itsellemme. Matkustettiin junalla pääkaupunkiin jo päivällä ja käytiin syömässä ja kaupassa ostamassa eväitä. Ilman eksymisiä selvittiin stadionille asti ja löydettiin kaikki kaverit. Kerrankin oltiin kaikki 7 koossa, on aika harvinainen tilanne tällä elämänmenolla.
Se keikka kesti 5 tuntia ja siellä oli 300 esiintyjää. Sitä massaa tietty kasvatti kuorot ja balettitanssijat ja orkesterit, mutta oli siellä tosi monta laulajaakin. Mun suosikkeja oli Elastinen, Robin, Jari Sillanpää ja Juha Tapio.
Välissä oli myös sellasia esiintyjiä jotka mua ei kiinnostanu, ja se harmitti että se koko homma oli tehty tv-lähetyksen ehdoilla. Me siitä kuitenkin paljon enemmän maksettiin jotka oltiin ostettu liput ihan paikanpäälle kun ne jotka sitä kotisohvalta katto. Jaksettiin kuitenkin hyvin loppuun asti ja oli kiva ilta yhdessä.
Robin!!
Sunnuntaina oli mein lippukunnan johtajiston retki Flowparkiin. Etukäteen meille oli kerrottu että me lähdetään Turkuun, mutta sit kokoontumispaikalla Rollikkahallilla meille paljastettiin että me kävelläänkin vaan harjun yli just avattuun Varalan Flowparkiin.
Flowpark on siis sellanen seikkailupuisto missä kiipeillään turvavaljaissa puihin rakennettuja ratoja pitkin. Siellä oli tikkaita, keinuja, verkkoja, putkia, liaaneja ja muita hauskoja tehtäviä. Se mukava ohjaaja kertokin että Varalan rata on tosi fyysinen, kun sitten taas ne radat millä oon ulkomailla käyny on ollu enemmän sellasia elämyksellisiä.
Sen fyysisyyden huomas kyllä, koska vaikka nyt oonkin vähän nostellu painoja niin se ei tohon kyynärvarteen (nyt tuli oikosulku mut oletan et toi sana tarkottaa kyynärpään ja ranteen välistä osaa) oo kauheesti vaikuttanu. Sillä mustalla radalla, mikä on vaikein, koeteltiin mun olemattomia sormenkoukistajalihaksia vähän liikaa ja lopulta kaikkeni antaneena tipuin valjaiden varaan. Vaikka se kiva ohjaaja olikin sanonu että ei aio auttaa mua pois sieltä, niin kyllä se heitti mulle köyden ja veti mut seuraavaan puuhun jossa Ansku nosti mut sinne lavalle. Meille ois jääny aikaa vielä yhelle radalle mutta koska oltiin ihan poikki ja käsiä särki niin jätettiin se seuraavaan kertaan. Pitää siis mennä toistekin, ja kuulemma sinne on tulossa myös suppailua.

Kädet ei liiku
Meidän retki jatku Flowparkista Pyynikin näkötornille. Siellä syötiin munkit, jotka on parhaita mitä oon ikinä syöny. Kun sokerit oli saatu pyyhittyä suupielistä, oli seuraavan tehtävän aika. Jokainen nosti vuorollaan värillisen lapun, ja sitten meidät jaettiin neljän hengen joukkueisiin. Joukkueen tehtävänä oli ostaa 20 euron budjetilla illaksi jotain makeaa, jotain suolaista, jotain tuoretta ja jotain juotavaa niiden värikoodien mukaan. Me suunnattiin kauppaan ja meidän valinnat oli makea ruskea mutakakku, tuore punainen granaattiomena, suolainen vihreä yrttivoipatonki ja vihreitä juomia. Lisäks ostettiin kermaa ja koska rahaa vielä oli, muumitikkari. Illalla me sit Anskun kanssa koristeltiin mutakakku kermavaahdolla, granaattiomenalla (en enää ikinä käsittele sitä hedelmää) ja sillä muumitikkarilla. Hyvää oli.

Ennen herkkuja  me saatiin ruokaa ja tehtiin sellanen rehtävä. Siinä piti suunnitella unelmien lippukunta, ja meillähän oli kaikkia salaovia ja puumakoja ja omia lemmikkejä ja pelkästään kivoja ihmisiä, mutta jotkut hiket pohti siellä jotain partion syvintä olemusta, hups.

Mun ekalla Suomi-viikolla tapahtu enemmän siistejä asioita kun keskimääräisenä kuukautena Ruotsissa. Ja mun kesälomattomuudesta johtuen suunnilleen jokainen kesäviikonloppu tulee olemaan ihan täyteen ahdettu kaikkea kivaa ohjelmaa. Tästä johtuu myöskin se että tää teksti ilmestyy noin kaks viikkoa myöhässä, eikä muutosta tähän ole luvassa ihan hetkeen.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Ylläriseikkailu

Ok, nyt se on virallista. Jos järjestettäis kisa kenellä on maailman parhaat ystävät, mä voittaisin. Tosin toivon myös että mun ystävät voi sanoa samaa.

Mä tulin kotiin töistä ja olin ajatellu vaan alkaa maata sohvalla jalat katossa ja ehkä vähän ummistaa silmiä. Suunnitelmat kuitenkin muuttu, kun ovella mua odotti kirjekuori missä oli päällä mun nimi. Pääsin hädin tuskin sisälle asti kun avasin kuoren. Sieltä löyty siistein juttu ikinä, just sellanen seikkailu mitä olin aina toivonu! Siinä sanottiin että on aika tutustua "uuteen" kotikaupunkiin vihjeiden avulla. Mukana oli myös varustelista ja matkaevästä.
Olin tosi innoissani ja valmistauduin lähtöön niin nopeesti kun pystyin. Mulle oli annettu varustelista, jossa oli mm. uikkarit ja pyyhe, vessapaperia, kännykkä ja laturi, evästä ja smart casual. Reppu oli ihan täynnä ja tosta vikasta olin vähän huolissani, mutta ajattelin että tuskin homma siihen kaatuu. Mulle oli annettu kaks kirjekuorta, joista toisen sai avata heti ja toisen vasta siellä minne eka mut johdattais.

Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin kohti Tampereen legendaarisinta urheilubaaria Jäähovia. Siellä avasin seuraavan kirjekuoren, jonka mukaan mun piti ottaa shotti. Sitä vähän epäröin, kello ei ollu kolmeakaan vielä, mutta sitten ajattelin että minähän olen täysillä tässä seikkailussa mukana, enkä varmasti rupea mitään nolostelemaan. Vedin siis shotin ja sain kirjekuoren. Siinä oli uus arvotus jonka perusteella löysin Suunnistajan kauppaan.
Suunnistajan kaupasta piti ostaa rastilippu pyörää koristamaan, ja sieltä sain myös uudet kirjekuoret. Seuraava vihje oli vähän vaikeempi, koska en millään muistanu minkä paikan mainoksessa on eat fresh. Onneks kuitenkin tiesin missä on Laulumaa, niin lähdin sinne.

Matkalla tehtävänä oli ottaa selfieitä. Ensimmäinen, kypäräkaveriselfie piti ottaa muistoksi ja toinen, maamerkkiselfie piti postata someen. Kypäräkaveriselfiestä sen verran, että koska kohteena oli tuntematon (parrakas) raksamies, en viitsi julkaista sitä kuvaa ihan hänen oman oikeusturvansa vuoksi. Mutta tässä maamerkkiselfie:


Löysin Laulumaalle ja avasin kuoren. Siinä käskettiin ostaa evästä Cittarista. Menin siis sillan toiselle puolelle ja vasta kun menin Subwayn ohi, tajusin että sehän oli se eat fresh. Eväisen piti olla jotakin pehmeää, jotakin lämmintä ja jotakin mikä alkaa i:llä ja loppuu n. En tienny pitiks kaikkien ominaisuuksien sopia samaan evääseen, mutta koska toi kirjainyhdistelmä oli niin vaikea niin ajattelin vaan yrittää ettiä jotain mikä sopis siihen. Koska en tienny ketkä tän yllätyksen takana oli, en oikein tienny keltä kysyä apua. Sitten kuitenkin arvasin että Emilia ei varmaan ainakaan oo mukana, niin laitoin sille viestiä. Emilia keksi et ihminen sopii tunnusmerkkeihin ja mulle tuli mieleen iloinen (nauravat nakit), mutta kun en syö nakkeja enkä ihmisiä, niin ne ei ollu hyvä. Sit Emilia sano et varasta jotain (ilmainen). Koska en keksiny muuta niin päätin sniikkailla sieltä maistiaisleipäpalan, se ainakin ois kaikkia noita; ilmainen, lämmin ja pehmeä. Sen lisäks otin banaanin. Mun reppu oli niin täynnä enkä tienny kuinka kauan matkaa oli vielä jäljellä, niin en viittiny ostaa muuta. Sama ongelma oli Emilian vikassa ehdotuksessa, illallisessa, nimittäin tilanpuute.


 

Maksoin banaanin ja hain Subista seuraavan kuoren. Siel olikin vaan yks kuori jossa oli muistitikku. Se käskettiin purkaa siellä mistä mun ura alkaa. Otin siis suunnaksi TTY:n. Matkalla mietin että mulla ei oo kyl tunnuksia sinne kun oon poissaolevana nyt, muta aattelin että det löser sig. Joko meen kysyyn joltain randomilta et voiks se kirjautua koneelle, tai sit meen ettiin josko KeparDIlla tai Autekilla ois jotain tyyppejä. Vikana mahdollisuutena mietin et voisin kysyä tunnuksia vaikka Anskulta.

Sitä ei onneks kuitenkaan tarvinnu tehdä, kun Tietotalon käytävällä Mikko tuli mua vastaan. Alakerran koneissa ei ollu tikkupaikkaa, niin Mikko ystävällisesti tuli suorittamaan tätä tikunavaamistoimenpidettä yläkerran koneluokkaan. Sieltä aukes kuva ja käsky mennä kuvan osoittamaan paikkaan. Paikka oli etunurtsi, joten kiitin Mikkoa ja kiiruhdin sinne.
Etunurtsilla mua odotti Sanni ja Salla. Kerroin mun seikkailun vaiheista ja ne seikkailunjärjestämisvaiheista kunnes Iidakin tuli paikalle. Kerroin kuinka tää oli paras ylläri ikinä. Meidän matka jatku Duolle, jossa käytiin eka ostamassa evästä ja sit mentiin Minetille.


Minetillä parasta on vihreä omena
Minetiltä seikkailu jatku vielä. Mulle laitettiin side silmille ja kierrätettiin sokkona ympäri Hervantaa puol tuntia. Menin kyllä ihan sekasin heti kättelyssä, mutta kun saavuttiin sisätiloihin, tunnistin mun tulevan kotitalon yhdestä kaiteen hipasusta. Se oli kuitenkin ylläri että saavuttiin Anskulle ja siel oli mun parhaimmat koulukaverit odottamassa. Oli kyl ihan huippua! Kävin suihkussa huuhtomassa seikkailun pölyt ja sitten olin valmis juhlimaan mun kotiinpaluuta. Laura tuli vielä myöhemmin ja oli oikein kiva ilta, ennenkö piti lähteä nukkumaan seuraavan aamun viiden herätystä varten.
Näin se homma tehdään, ei ollenkaan haittaa olla vuotta poissa kun on niin parhaat kaverit odottamassa mua. Koko seikkailun ajan mietin että ketkä ikinä tän homman takana onkaan, ne kyl ihan oikeesti tykkää musta koska ei kuka tahansa oisi nähny näin paljon vaivaa mun takia.

Sanoin että tää seikkailu tuntu ihan polttareilta, mutta Ansku sano että mun polttarit on sitte paljon isommat. Salla sano että älä mee vielä polttareihin kun ideat on lopussa. Sallan toive on helppo toteuttaa, ei oo ihan näköpiirissä vielä.

Jossain mä oon itekin onnistunu. Meinaan mun koulukaverit ja suunnistajatytöt tuntee toisensa ja järkkäilee yhdessä tälläsiä juttuja.
Ruotsissa multa kyseltiin miks lähden pois. Sanoin että mulla on ikävä mun perhettä ja ystäviä. Oikeesti mulla ei kyl kovin ikävä ollu mun perhettä, mutta on jotenkin paljon hyväksyttävämpää sanoa niin. Niistä ystävistä meinaan sanottiin että hanki uusia ystäviä. Voin sanoa että yritin, mutta ei ollu ihan helppo juttu. Ja sitä paitsi, että löytäis niin hyviä ystäviä mitä mulla täällä Suomessa on, on kyllä tosi epätodennäköstä.

Mun ajatuksena oli kertoa vähän fiiliksiä paluumuutosta, Suomen tiukasta maahanmuuttopolitiikasta (mun pitää käydä maistraatissa ilmottautumassa maahan) ja töiden alusta, mutta mulla olikin paljon mielenkiintosempaa kerrottavaa. Ens kerralla myös, koska viikonloppu kuluu uusissa seikkailuissa. Lauantaina on oli meidän Sallalle viime vuonna synttärilahjaks antama Live Aid -konsertti Olympiastadionilla ja sunnuntaina suunnataan partiotyttöjen kanssa kiipeilemään Turun Varalan Flowparkkiin.

Blogger kiukutteli minulle, siks tää teksti vasta nyt vaikka jo perjantaina oli valmista. Olin fiksu ja tallensin tekstin wordiin etten sentään joutunu uudestaan kirjottaan. Fontit ja rivivälit on kuitenki tästä syystä päin persettä.