Stadionkeikka ja Flowpark

Nyt oon ollu jo yli kolme viikkoa Suomessa ja melkein yhtä kauan töissä. Kesältä tää ei tunnu ollenkaan, kun on aika viileetä eikä ole lomaa. Aina ennen kesä on kuitenkin merkinny mulle lomaa. Mä en aio valittaa säästä, tai ainaki yritän tosi kovasti olla valittamatta. Mä en aio valittaa siitä että mulla ei ole lomaa, vaan olla onnellinen että mulla on töitä. Ulkomaille mun ei nyt hetkeen tarvi päästä, vaan oon tyytyväinen siitä että saan olla Suomessa.

Moni on kysyny multa miltä on tuntunu tulla takas Suomeen. Ihan rehellisesti oon kaikille voinu vastata että tosi hyvältä. Vielä ainakaan en ikävöi yhtään takas Ruotsiin, mutta eiköhän sekin aika koita jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin on vaan helpottavaa olla tutussa ympäristössä tuttujen ihmisten ympäröimänä. Ja niin että aina jos haluan tehdä jotain, siihen löytyy kaveri. Ja vaikken ite oliskaan ajatellu tehdä mitään, joku tulee kiskomaan mut tekemään jotain kivaa.

Seikkailupäivän jälkeen oon ollu töissä, muissa seikkailuissa, juoksemassa ja tapaamassa kavereita. Kalenteri täyttyy kaikista tapaamisista nyt, mutta kun kaikki kaverit on nähty kertaalleen niin eiköhän se siitä rauhotu.

Ekan viikon (ja oikeestaan ihan koko kesän) suunnitelmana oli purkaa muuttokuorma. Maanantaina pakenin Sannille, tiistaina seikkailemaan, keskiviikkona Hervantaan kattomaan Mielensäpahoittaja-leffaa ja perjantaina vesijuoksemaan ja kattomaan sprinttiä (Juostakin piti, mutta en kokenu olevani sprinttikisakunnossa ja ajattelin että kai sen sprinttailun vois alottaa eka reeneistä eikä tartte heti mennä kisaamaan. Myös vois alottaa eka ne vk-reenit.)
Niinpä muuttokuormanpurkamissuunnitelma ei käynyt oikein toteen, vaikka torstaina sitä vähän ehdinkin alotella.

 

Viikko sitten lauantaina oli aika lunastaa Sallan viime heinäkuinen synttärilahja. Ostettiin siis Sallalle lippu Lastensairaala 2017 Live Aid -keikalle ja samalla itsellemme. Matkustettiin junalla pääkaupunkiin jo päivällä ja käytiin syömässä ja kaupassa ostamassa eväitä. Ilman eksymisiä selvittiin stadionille asti ja löydettiin kaikki kaverit. Kerrankin oltiin kaikki 7 koossa, on aika harvinainen tilanne tällä elämänmenolla.
Se keikka kesti 5 tuntia ja siellä oli 300 esiintyjää. Sitä massaa tietty kasvatti kuorot ja balettitanssijat ja orkesterit, mutta oli siellä tosi monta laulajaakin. Mun suosikkeja oli Elastinen, Robin, Jari Sillanpää ja Juha Tapio.
Välissä oli myös sellasia esiintyjiä jotka mua ei kiinnostanu, ja se harmitti että se koko homma oli tehty tv-lähetyksen ehdoilla. Me siitä kuitenkin paljon enemmän maksettiin jotka oltiin ostettu liput ihan paikanpäälle kun ne jotka sitä kotisohvalta katto. Jaksettiin kuitenkin hyvin loppuun asti ja oli kiva ilta yhdessä.

Robin!!

Sunnuntaina oli mein lippukunnan johtajiston retki Flowparkiin. Etukäteen meille oli kerrottu että me lähdetään Turkuun, mutta sit kokoontumispaikalla Rollikkahallilla meille paljastettiin että me kävelläänkin vaan harjun yli just avattuun Varalan Flowparkiin.
Flowpark on siis sellanen seikkailupuisto missä kiipeillään turvavaljaissa puihin rakennettuja ratoja pitkin. Siellä oli tikkaita, keinuja, verkkoja, putkia, liaaneja ja muita hauskoja tehtäviä. Se mukava ohjaaja kertokin että Varalan rata on tosi fyysinen, kun sitten taas ne radat millä oon ulkomailla käyny on ollu enemmän sellasia elämyksellisiä.
Sen fyysisyyden huomas kyllä, koska vaikka nyt oonkin vähän nostellu painoja niin se ei tohon kyynärvarteen (nyt tuli oikosulku mut oletan et toi sana tarkottaa kyynärpään ja ranteen välistä osaa) oo kauheesti vaikuttanu. Sillä mustalla radalla, mikä on vaikein, koeteltiin mun olemattomia sormenkoukistajalihaksia vähän liikaa ja lopulta kaikkeni antaneena tipuin valjaiden varaan. Vaikka se kiva ohjaaja olikin sanonu että ei aio auttaa mua pois sieltä, niin kyllä se heitti mulle köyden ja veti mut seuraavaan puuhun jossa Ansku nosti mut sinne lavalle. Meille ois jääny aikaa vielä yhelle radalle mutta koska oltiin ihan poikki ja käsiä särki niin jätettiin se seuraavaan kertaan. Pitää siis mennä toistekin, ja kuulemma sinne on tulossa myös suppailua.

Kädet ei liiku

Meidän retki jatku Flowparkista Pyynikin näkötornille. Siellä syötiin munkit, jotka on parhaita mitä oon ikinä syöny. Kun sokerit oli saatu pyyhittyä suupielistä, oli seuraavan tehtävän aika. Jokainen nosti vuorollaan värillisen lapun, ja sitten meidät jaettiin neljän hengen joukkueisiin. Joukkueen tehtävänä oli ostaa 20 euron budjetilla illaksi jotain makeaa, jotain suolaista, jotain tuoretta ja jotain juotavaa niiden värikoodien mukaan. Me suunnattiin kauppaan ja meidän valinnat oli makea ruskea mutakakku, tuore punainen granaattiomena, suolainen vihreä yrttivoipatonki ja vihreitä juomia. Lisäks ostettiin kermaa ja koska rahaa vielä oli, muumitikkari. Illalla me sit Anskun kanssa koristeltiin mutakakku kermavaahdolla, granaattiomenalla (en enää ikinä käsittele sitä hedelmää) ja sillä muumitikkarilla. Hyvää oli.

Ennen herkkuja  me saatiin ruokaa ja tehtiin sellanen rehtävä. Siinä piti suunnitella unelmien lippukunta, ja meillähän oli kaikkia salaovia ja puumakoja ja omia lemmikkejä ja pelkästään kivoja ihmisiä, mutta jotkut hiket pohti siellä jotain partion syvintä olemusta, hups.

Mun ekalla Suomi-viikolla tapahtu enemmän siistejä asioita kun keskimääräisenä kuukautena Ruotsissa. Ja mun kesälomattomuudesta johtuen suunnilleen jokainen kesäviikonloppu tulee olemaan ihan täyteen ahdettu kaikkea kivaa ohjelmaa. Tästä johtuu myöskin se että tää teksti ilmestyy noin kaks viikkoa myöhässä, eikä muutosta tähän ole luvassa ihan hetkeen.