Ystäväni on kuin villasukka

Kaverit ja ystävät on mulle tosi tärkeitä, tosin kellepä ei olis. Lukiossa havahduin siihen, että mulla oli oikeastaan vaan se yks kaveriporukka, jonka kanssa olin koulussa ja harrastuksissa. Sitten muutama kaveri lisäks joistain muista yhteyksistä. Vuosi sitten päätin tehdä asialle jotain, ja lupasin itelleni että näen ainakin yhden sellasen kaverin joka kuukausi, jota en oo nähny pitkään aikaan. Lisäks tavotteena oli joka kuukausi myös tutustua johonkin uuteen ihmiseen. Otin yhteyttä ala- ja yläastekavereihin, kauempana asuviin kavereihin ja hankkiuduin paikkoihin joissa tutustuin uusiin ihmisiin. Se oli kannattava juttu, koska tunsin heti kuinka mun ystäväpiiri laajeni, sain vähän perspektiiviä asioihin ja muistin samalla miks mun parhaat ystävät on just niitä parhaita.

Läheisimmät ystävät on mulle tärkeimpiä. Niitä näkee usein, niille voi kertoa kaiken, ja mä yleensä kerronkin vaikken ees tiedä kiinnostaako niitä :) Näille ystäville ainakin pitäis löytyä aina aikaa, eikä tapaamisen järjestämisen pitäis olla mikään ylivoimanen juttu. Parhaiden ystävien kanssa voin tehdä mitä vaan, voin luottaa siihen että jos kaikki ei innostu mun ideoista niin ainakin joku sitten.

Sitten on sellasia tosi hyviä kavereita, jotka asuu kauempana ja joita en näe niin usein, mutta joille voin silti kertoa mitä tahansa. Yhden kanssa oon kirjeenvaihdossakin, se on tosi hauskaa suosittelen. Toisen kanssa sovin aina puhelinajan, että molemmilla on sit varmasti aikaa jutella eikä soita huonolla hetkellä. Yks kaveri, joka on mulle tosi tärkeä, on myös ainoa joka enää nykyään lähettää viestin jokaisena jouluna, synttärinä, ystävänpäivänä ja mitä näitä nyt on.

Kisapaikoilla tuntu varsinkin riparin jälkeen, että tunnen jokaisen vastaantulijan. Vietettiin aikaa isoissa poruikoissa ja pidettiin hauskaa. Pikkuhiljaa tutut väheni ja tänä syksynä havahduin siihen että kaikki mun kaverit on lopettanu suunnistuksen. Tai siltä se ainakin tuntu, kun en nähny ketään kavereita, vasta pois lähtiessä kaks tuli vastaan ja kerto että ei ihan kaikki oo lopettanu. Mutta kyllä sekin on ihan totta, että riparin 30 rippilapsesta jopa 12 on lopettanu suunnistuksen kokonaan tai osittain.

Riparilla

Mulla on yks kaveri, jonka oon tuntenu 5-vuotiaasta asti. Asuttiin pienenä lähekkäin, käytiin toistemme synttäreillä ja kun se loppu, mein ystävyyteen tuli pieni tauko. Yläasteella me kuitenkin satuttiin samalle luokalle, ja siinä yks syy miks viihdyin yläasteella ihan hyvin. Sen jälkeenkin ollaan nähty aina kun mahdollista, vaikka asutaankin nykyään kaukana toisistamme.

Mun äiti ja isä ei oo kovin hyvin onnistunu laittaan mua samoihin leikkikehiin kavereidensa lasten kanssa, kun niistä ei oo tullu mulle mitään erityisiä kavereita, sellasia mukavia tuttuja lähinnä.

Peruskoulussa mulla oli paljon kavereita, myös niitä ihan parhaita. Välillä oli kyllä kaikkee draamaakin niinkun kunnon teinimeininkeihin kuuluu. Mulla ei ollu mitenkään kauheeta koulussa, vaan viihdyin ihan hyvin mutta en kyllä haluais palata sinne. Kasiluokalla meidän scaniat alko kulkea vähän eri suuntiin hiekkalaatikolla, kun ite mietin koulun jälkeen minne juoksisin tänään ja moni muu mietti mistä vois ostaa tupakkaa. Siispä mulla ei oo yläasteelta kovin montaa kaveria jota enää säännöllisesti näkisin.

Vähän samoin on käyny koriskavereiden kanssa. Vaikka syynä ei ookaan se tupakka välttämättä, niin erilaiset kiinnostuksenkohteet ajo meidät erilleen. Kaikki oli kyllä tosi mukavia, mutta mua ei oikeestaan harmita kun yhden kaverin puolesta, ettei olla enää yhteyksissä. Ehkä lähetänkin sille viestiä.

Lukiossa tutustuin moniin ihmisiin, mutta en kyllä kovin hyvin kehenkään. Kun suunnistuskaverit oli koulussakin ja meillä oli urheilijat paljon lajiryhmittäin, niin ei siinä muista lajeista mitään sydänystäviä tullu. Tunsin kuitenkin paljon porukkaa koulusta ja tunneilla oli kiva käydä kun oli tuttuja, mutta enpä oikeestaan oo monen kanssa enää tekemisissä enää. Paitsi Facebookissa on kyllä monta kaveria lukiosta.

Tänä syksynä sain tietty ihan hulluna uusia kavereita, kun menin uuteen kouluun. Ekoina viikkoina tutustuttiin suunnilleen joka päivä uusiin ihmisiin, ja meidän MIKin tyttöjen liikkuminen oli aika hankalaa, kun meitä on niin paljon. Esim. ruokapaikan valinta oli joskus aika ylivoimasta. Nyt on onneks löytyny sellasia ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä ryhmätyöt ja pyytää muistiinpanoja ja muuta, eikä tarvi ihan jokaisen kanssa ihan koko aikaa olla. Onneks niitä kavereita on kuitenkin niin paljon, että välillä voi olla toisten kanssa ja aina löytyy joku joka haluaa samaan paikkaan syömään. Ja se mua surettaa että yks lähti armeijaan nyt, ja että moni aikoo hakea lääkikseen tai muualle ja jos onnistuvat tavotteissaan, lähtevät sitten pois.

Yleensä mun on aika helppo tutustua ihmisiin ja pälpätän ehkä liikaakin, mutta lukiossa oli kerran ihan päinvastanen tilanne. Mun luokalle oli tullu uus poika muualta, ja olin jo pitkään kattonu kun se söi aina yksin. Mulla oli puheenaihekin valmiina ja se poika näytti tosi mukavalta, mutta silti jouduin kerään rohkeutta monta viikkoa että uskalsin mennä jutteleen sille. Eikä mun tarkotuksena ollu ees lähteä tekeen vaikutusta yhtään kehenkään, vaan mennä jutteleen ihan ystävällisyyttäni, kun se näytti niin yksinäiseltä. Ei meistä mitään sydänystäviä tullu mutta kannatti uskaltaa, koska se on tosi mukava.

Sellaset kaverit on tosi huippuja, joiden kanssa en oo kovin läheinen mutta jotka ottaa mut mukaan juttuihin, joissa niiden oma kaveriporukka on. Ne vois vaan rauhassa hengailla parhaiden kavereidensa kanssa, mutta ne tutustuttaakin mut niihin ja ottaa mukaan. Ei olla niin hyviä kavereita että se olis mikään velvollisuus, vaan ne ihan ystävällisyyttään tekee sen. Esimerkkinä voin mainita Ainon, joka houkutteli mut mukaan partioleirille jonne en varsinaisesti kuulunu mutta jossa mut kuitenkin otettiin tosi hyvin mukaan, tutustuin uusiin ihmisiin ja sain uusia kokemuksia.

Partiokavereissa on ehkä eniten erilaisuutta, kun niitä on niin monen ikäsiä. Oon harrastanu partiota 13 vuotta ja monet on ollu mukana sen koko ajan. Meidän omassa lippukunnassa on tosi kivoja tyyppejä, joihin en ois tutustunu ilman partiota. Tykkäänkin tosi paljon johtajistoista, joissa johtajat kokoontuu yhteen ja käsitellään tulevia tapahtumia ja muita tärkeitä asioita, mutta joissa kaikilla on aina niin paljon sanottavaa että ei oikein päästä asiaan ja aikaa kuluu.
Kuus vuotta sitten tein siihenastisen elämäni luultavasti rohkeimman teon, ja lähdin Englantiin partioleirille. Olin tosi arka puhumaan kieliä enkä siis tutustunu ulkkareihin, mutta meidän suomalaiseen leirilippukuntaan tutustuin ja siitä oon tosi onnellinen. Siellä oli tosi hyviä tyyppejä, joita ihailin tai joista tuli mun kavereita, ja joista yhden ansiosta koin myös yhden tän vuoden parhaista päivistä.

Pari kertaa mulla on myös menny välit poikki hyvän kaverin kanssa. Mun yks ihan parhaista kavereista teki jotain, minkä otin henkilökohtasena loukkauksena ja välit oli helppo pistää poikki kun se oli jo ottanu etäisyyttä. Kolmisen vuotta siinä meni, että kohtaamiset oli tosi awkwardeja enkä todellakaan puhunu sille mitään. Sitte onneks tajuttiin kuin hölmöä tollanen on ja paikattiin tilanne. Ei meistä bestiksiä enää sen jälkeen tullu, mutta nähdään toisiamme kuitenkin, jopa ihan vapaaehtosesti.
Toisella kertaa mulle tosi tärkeä ihminen otti etäisyyttä, jotenkin muuttu ja lopulta kun nostin asian esille selvis että en kuulu hänen elämäänsä enää. Vaikka meillä oli ollu aivan tosi hauskaa yhdessä, mun oli helppo luovuttaa sen suhteen ja pitää vaan mielessä ne pari huippuvuotta.

Joskus herkistyn oikein kunnolla ajatteleen niitä kaikkia ihania ihmisiä, joita mun elämässä on. Silloin saatan ihan hyvin kertoakin sen niille, koska mua itteeni ainakin ilahduttais kuulla sellasia juttuja. Joku voi pitää sitä vähän outona, kun yhtäkkiä ilmotan että oon tosi onnellinen kun mun elämässä on niin kivoja ihmisiä, ja sä olet yks niistä. Tai että tiesithän sen, että oot mun paras kaveri.

Jos teilläkin on ihania ystäviä tai kavereita, kertokaa se niille!

Haaste

How cool, sain mun ekan blogihaasteen Venlalta ja totta kai vastaan haasteeseen. Koska en ole mikään ahkera bloggaaja enkä tunne kovin montaa bloggaajaa, en nyt pystyny ihan 11 haastamaan. Mutta muuten kyl yritin kovasti tähän panostaa.

SÄÄNNÖT

 

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 faktaa itsestään.

2. Hänen tulee myös vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun täytyy keksiä 11 uutta kysymystä uusille haastetuille.
4. Pitää haastaa 11 bloggaajaa, joilla on alle 300 lukijaa.
5. Haasteessa tulee lukea kenet on haastanut ja kertoa se haastetuille.
6. Itseään haastanutta ei saa haastaa uudelleen.

Faktoja minusta

1. Olen 20-vuotias ja ikäkriisi painaa aina välillä.
2. Olen harrastanut suunnistusta 16 vuotta ja partiota 13 vuotta. En silti koe olevani erityisen erähenkinen tai muuten metsäläinen.
3. Opiskelen tällä hetkellä materiaalitekniikkaa TTY:llä. Tykkään mun koulusta kovasti, mutta en tiedä oonko oikeella alalla.
4. Tykkään kielistä ja puhun ruotsia, englantia ja saksaa. Ruotsista tykkään eniten.
5. Kävin lukiota neljä vuotta ja 110 kurssia. Syinä urheilulukio ja se, että tykkään oppia uutta.
6. Tykkään tehdä käsitöitä, askarrella ja kirjoittaa. En kylläkään oo kovin luova, mutta olis kiva olla.
7. Käytän yleensä pyörää liikkumiseen aina kun mahdollista. Tai omia jalkoja. Yläasteella talvisin kun piti kävellä kouluun mulle tuli kävely-yliannostus enkä pariin vuoteen kävelly yhtään minnekään. Nyt oon jo pääsemässä tästä yli.
8. En syö karkkia enkä sipsiä. En siks etten tykkäis niistä, vaan karkkia en syö siks kun niissä ei oo mitään oikeeta, ei edes oikeeta sokeria aina, vaan pelkkiä lisäaineita. Ja sipsiä en syö siks kun en pysty syömään vaan vähän kerralla vaan homma lähtis käsistä. Parempi olla siis ilman.
9. Mulla on vasemmassa jalassa kuolio ja sitä kolottaa kylmällä ja sateella. Sen takia en voi käyttää korkeita korkkareita, mutta eipä siitä kauheesti muuta haittaa ole.
10. Oon kiinnostunu ihmisten nimistä (varsinkin toisista nimistä kun ne saattaa olla erikoisempia) ja luen aina lehdestä kasteilmotukset.
11. Mun on jo monta viikkoa tehny kauheesti mieli riisipuuroa. Mein koulun ravintoloissa on tietty suurempi valikoima ruoissa kun lukiossa, mutta puuroja meillä ei oo. Se on harmi, tykkään puuroista.

Vastaukset Venlan kysymyksiin:

1. Mikä suunnistuksessa koukuttaa?
En tiedä. Mulla ei ole mitään sellaista että 'aina kun rasti löytyy tuntee onnistuneensa' tai muuta, mutta jotenkin se vaan vetää puoleensa. Parina viime vuonna vähän vähemmän kun ennen mutta kyllähän suunnistus kivaa on. Kokeilkaa vaikka Jämillä.

2. Mitä muita lajeja harrastat/olet harrastanut?
Tällä hetkellä en harrasta mitään muuta lajia varsinaisesti, mutta totta kai teen muutakin kun suunnistan. Mutta hiihto, juoksu ja lihaskuntojututhan kuuluu suunnistukseen. Oon harrastanu jalkapalloa, koripalloa, telinevoimistelua ja onhan mulla takana (ja ehkä edessä) lyhyt mutta menestyksekäs kestävyysjuoksu-ura :D Musta olis ollu kiva harrastaa pienempänä pesäpalloa, lentopalloa ja juoksua, mutta en mä sitä silloin tajunnu.

3. Onko sinulla suunnistukseen liittyviä tavoitteita ensi kaudelle? Mitä?
En oo vielä keksiny tulevan kauden tavotteita, mietitään niitä sitten kun nähdään mihin kuntoon pääsen ja mitä haluan.

4. Missä maissa olet suunnistanut?
Oon suunnistanu Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Ranskassa, Portugalissa, Sveitsissä, Italiassa, Sloveniassa, Itävallassa, Englannissa ja Skotlannissa. Lisäks oon ollu jossain muksulassa Tanskassa, mutta en varmaankaan ite suunnistanu.

5. Peukalo- vai levykompassi?
Peukku

6. Mikä on lempparitreenisi?
En oikein tiedä mikä yksittäinen juttu ois lemppari, mutta sellanen on parasta kun ulkona on vähän kylmä ja kun tulee lenkiltä on tosi kuuma ja kova hiki. Silloin tuntee tehneensä jotain. Myös se on tosi kivaa, kun on ollu juoksutauko ja pääsee vihdoin juoksemaan; silloin oon kun varsa kevätlaitumella.

7.Mikä on lempimaastosi? Maastotyyppi, paikkakunta tai jopa lempikartta?
Jämi! Muutkin kangasmaastot käy. Tykkään myös Varsinais-Suomen kallioista ja monista tukholmalaismetsistä. Oon vähän sellanen varovainen suunnistaja, että mitä puhtaampi maasto sitä enempi tykkään. Sprintithän on siks mun suosikkeja.

8. Onko sinulla joku erityistaito tai -kyky?
Ihan tylsää sanoa en tiedä, mutta ei mulle oikeesti tuu mitään mieleen!

9. Mikä on lempikirjasi? Miksi?
Luin jostain joskus, että jos ihmisellä on vain yksi kirja, oli se sitten Koraani, Raamattu tai joku muu, se on huono asia. Siks en nimeä lempikirjaa, vaan kerron että luen aika paljon mutta en tykkää fantasiasta.

10. Jos voisit lahjoittaa miljoonan jollekin taholle, mikä se olisi?
Kun miettii mikä hyvä kohde tarvis rahaa, niitä tulee ainakin miljoona mieleen. Ehkä kuitenkin keskittyisin nuoriin ja/tai urheilijoihin. Voisin myös sijottaa ihan kuntoliikuntaankin. Ehkä en miljoonaa antais samalle taholle vaan jakaisin eri kohteille, ja haluaisin myös ite sit päästä vaikuttamaan miten ne rahat käytetään.

11. Jos voisit asua missä tahansa, missä asuisit?
Kun mietin nykyistä elämäntilannettani, voisin asua ihan missä tahansa. Ei mua tänne mikään sido, en tällä hetkellä opiskele unelmieni alaa joten jos vaan keksisin mitä haluan niin voisin kyllä periaatteessa muuttaa minne tahansa. En vaan yhtään tiedä mikä paikka se olis. Toisaalta mun haaveena on kyllä joskus vielä asua Ruotsissa.

11 kysymystä haastetuille:

1. Mikä oli sun lapsuuden haaveammatti?
2. Mitä teet tänä vuonna?
3. Ootko tyytyväinen elämääsi tällä hetkellä? Miksi/miksi et?
4. Tiedätkö nyt mitä haluat isona tehdä?
5. Mitä teet vapaa-ajalla?
6. Lähitulevaisuuden tavoitteet?
7. Mitkä asiat tekee sut onnelliseks?
8. Jos saisit aikaa vuoden ja rahasta ei tarvis huolehtia, mitä tekisit?
9. Mihin reality-sarjaan voisit osallistua ja miksi?
10. Minkä supervoiman haluaisit?
11. Lempipaikkasi ulkomailla?

Haastan sellasia, jotka on mun kanssa samassa tilanteessa nyt, eli viettää ekaa vuottaan lukion jälkeen.

Alma: http://caught-up-in-a-dream.blogspot.fi/

Ella: http://suunnistajanelamaa.blogspot.fi/

Emilia: http://meanwhileinstockholm.blogspot.fi/

Antti: http://www.anttiojansivu.blogspot.fi/

Saara: http://liveandlea.blogspot.fi/

Emilia: http://eatrunloveblogi.blogspot.fi/

Jos et löydä onnea siitä missä olet, mistä muualta kuvittelet sen löytyvän?

Oon tässä nyt vuoden aikana miettiny aika paljon onnellisuutta. Viime vuoden keväällä en todellakaan ollu onnellinen, ja sitten syksyllä mietin kuinka joku ei ole onnellinen kun niin monesta asiasta voi olla. Vaikka auringonpaisteesta, kirpeästä syyssäästä, siitä, että saa käyttää uusia kenkiä, että näkee kavereita tai saa hyvää ruokaa. Nyt just oon tosi onnellinen siitä, että vaikka en ookaan niin hyvässä kunnossa kun haluaisin olla, mun jalka on jo ihan varmasti paranemassa! Lenkillä ei satu yhtään niin paljon kun ennen, monta kertaa oon juossu niin ettei oo sattunu yhtään.

kuva Pinterest

Viime syksyn parhauksia oli sykemittaritutkimus ja ite mittari, jossa on kaikki herkut. Kutsu valtakunnan kakkospippaloihin ja uutta virtaa harjoitteluun toi myös iloa elämään. Enkä ees kaamosmasentunu niinkun yleensä!

Oon onnellinen tästä hetkestä. Vaikka tänään sato ja oli hämärää koko päivän, jalkaan ei kuitenkaan sattunu ja koulussakin oli ihan kivaa. Jos vaikka joskus ei luennon aihe hirveesti kiinnosta, niin onneks on kavereita joiden kanssa jutella. Vielä tänä aamunakin söin karjalanpiirakoita, joita me Sannin kanssa eilen leivottiin. Ja munavoita! Myös eilinen partiokisa nosti suupieliä korviin :)

Muumilaakson soturit ja kolmas sija!

Sitten oon onnellinen siitä, että pääsen lauantaina Jämille juokseen. Siellä on aina niin kivaa, ei vaan voi olla huonolla mielellä kun viilettää pitkin hyväkulkusta metsää ja pääsee tosi kovaa (ainakin se tuntuu kovalta). Ens viikolla on koulussa hyvinvointiviikko, jo pelkkä sana ilahduttaa. Ja viikon kruunaa OPM eli opiskelijoiden pm-kisat, tai ainakin toivon että kyseinen eventti täyttää odotukset.

Olkaa onnellisia menneisyydestä, tästä hetkestä ja tulevasta! Se on helppoa, jos onnea elämään tuo vaikka koulun hernekeitto ja pannukakku tai sen jonkun tietyn näkeminen :)

kuva Pinterest

SM-KULTAA

Varmaan viimeset kuus vuotta ollaan lähdetty SM-viestiin hakeen voittoa. Kaks vuotta sitten se oli ihan realististakin ja mein piti se kulta ottaa, mutta vaikee maasto teki tehtävänsä ja Sanni teki varmaan kauden ainoon isomman pumminsa. Silloin olin omaan suoritukseen tosi tyytyväinen, tulin kärkiletkassa alotuksesta vaihtoon niinkun oli sovittu :)
Tänä vuonna oli taas meidän vuosi, kun oltiin samassa joukkueessa Sanni, Emmi ja minä. Taktiikat oli hiottu ja tytöt huippukunnossa ja mun tehtävänä oli vaan päästä riittävään kuntoon. Kun tosiaan se kantakalvontulehdus on tässä vaivannu yheksän kuukautta ja siihen päälle vielä heinäkuussa repes nilkasta nivelsiteet, elokuun alussa olin viikon kuumeessa ja sen jälkeen viikon niveltulehduksessa niin kunto oli aivan pohjalla. Mutta koska pohjalta suunta on vaan ylöspäin, alotin projektin kohti SM-viestiä.
Tein ohjelman isän kanssa, juoksua tuli 4 kertaa viikkoon kun enempään en oikein pysty. Pari lenkkiä piti jättää välistäkin kun jalka oli niin kipee. Sen esimerkiks huomasin, että 8,5km Hervannan ympärijuoksun asvaltilla voi ihan hyvin juosta jos kahteen seuraavaan päivään ei tarvi turhia askeleita ottaa. Juoksin kovia reenejä metsässä, ja se oli jalan kannalta hyvä ratkasu.
Jätin muut kisailut vähemmälle ja panostin vaan viestiin.Juhlimisenkin pidin aika maltillisena vaikka kaikenlaisia tarjouksia joka tuutista tulikin. En ollu kuitenkaan ihan varma mun kunnon kohoamisesta.
Viikko ennen SM-viestiä olin SK:n kansallisissa. Siellä alko vihdoin kulkea ja suunnistus tuntu pitkästä aikaa tosi hyvältä. Ainoo vaan että en ollu tottunu niin nopeisiin jalkoihin ja eksyin :) Ja koska suunnistusrutiini oli kateissa, en osannu korjata sitä virhettä yhtään ja siitä tuli aivan todella iso. Seisoin siel paikallani enkä tienny mitä tehdä, ja ainoot kanssasuunnistajat oli miesten pääsarjalaisia. Maaliin kuitenkin pääsin ja hävettää kyllä, kun voitin. Mutta palkinnot oli onneks hyviä, sain Nonamen suunnistuspaidan.
SM-viesti oli sunnuntaina. Lauantaina mä seurasin keskaria ekaa kertaa ikinä kotoo käsin ja olin kyl vähän hermona. En oikein tienny mitä tekisin ja koko päivä meni aika hukkaan. Seuraavana aamuna lähin kuitenkin pirteenä lehdenjakajan kanssa samaa matkaa. Vaikka kisapaikalla oli kylmää ja sumusta, mun mieli oli hyvä ja aattelin että nyt pitäis vaan tehdä edes ok suoritus, tytöt hoitais lopun ja mieluiten koko homman kotiin :)
Se suoritus ei kyllä todellakaan ollu edes ok. Koukkasin neljää ekaa rastia ja siinä vaiheessahan olin todellaki jääny kaikista letkoista. Juoksu ei kulkenu yhtä hyvin kun viikko sitten. En ollu siinä kunnossa että oisin voinu ottaa letkaa kiinni, perässä oisin ehkä voinu pysyä. Loppua kohti meni onneks vähän paremmin. Puomilla meinasin sanoa niinkun Rantalan Antti ei toivottavasti joutunu jatkajalleen sanomaan: "anteeks kun olin näin paska". Pahoilla mielin sen kartan kuitenkin annoin Sannille. Sitten tuli kyllä multa itku. Ajattelin että tähän se nyt kaatu, kun jäin 5 minuuttia kärjestä! Joku 2 tai 3 ois ollukin viel ihan ok, kun tiesin et tytöt on niin hyvässä kunnossa. Itkin sitä, kun mulla meni niin huonosti ja kun petin tytöt ja kun tää oli meidän vika vuosi, tän piti olla meidän vuosi.
Sanni onneks nosti sijoja vaikka kuinka. Ero kärkeen kyllä säily aika isona, ja Emmi pääsi mettään 4 minuutin takamatkalta neljäntenä. Pieni toivonkipinä eli vielä, mutta aika pieni. Yhteydet kisapaikalla oli huonoja, ja väliaikoja piti pyytää soittamalla kotoo. Vihdoin varotettiin meidän sarjan ekat joukkueet varotusrastilta, mutta ei Emmiä. AngA ja Rastivarsat oli tulossa, mutta kuuluttaja muistutti että yllätyksiä voi tulla kun varotusrasti toimi vähän huonosti. Angan ja Ravan tytöt meni vikalle rastille passiin lippujensa kanssa ja me Sannin kanssa jäätiin loppusuoran varteen siihen vikan rastin lähistölle ja mietittiin samalla että voihan Emmi vielä tulla. Niin varmaan.
Sitten kuitenkin tytöt vikalla rastilla alko taputtaa, ei riemuita, ja Emmi juoksi näkyviin. Alettiin Sannin kanssa kiljua ihan hulluna ja juostiin kohti maalia. Mahto ihmiset hieman ihmetellä. Maaliviivalla Emmi kuuli, että me voitettiin ja me kaikki alettiin kiljua. Se oli oikeesti niin hieno hetki, kun olin jo luopunu toivosta oman suorituksen jälkeen. Me saavutettiin se mitä lähdettiin hakemaan, ja mikäs sen parempaa kun voittaa SM-kultaa parhaiden kavereiden kanssa!
Ja sit saatiin vielä meidän oma hetki kuuluisuudessa, kun annettiin haastattelu Hevoskuurille.

Sanotaan, että fuksivuosi on paras vuosi ikinä

Oon nyt ollu uudessa koulussa neljä viikkoa. Moni kysyy oonko viihtyny ja millasta on ollu. Tohon viihdepuoleen ei kukaan vois vastata että tylsää on ollu, koska ei todellakaan oo ollu! Joka viikko on ollu iltamenoja 2-3 kertaa enkä oo ees ollu ihan kaikissa. Kaikissa niissä missä mun "pitäiskin" olla oon kyllä ollu. Eli en oo mitenkään haalinu noita tapahtumia, muutenhan niitä ois joka ilta :) Ja täytyy sanoo että vaikka aina ei ois välttis jaksanukaan lähteä, niin joka kerta se on kannattanu! Tiesin jo kouluun tullessa että varsinkin alussa pitää käydä kaikkialla että saa kavereita, ja niitä oon todellaki saanu. Nyt on löytyny ne hyvät kaverit joiden kanssa istutaan luennoilla ja mennään yhdessä syömään ja joille laitetaan viestiä aamulla että tullaan vähän myöhässä ja jotka tekstaa yöllä baarista :) Ja sitten joka kerta kun on jossain tutustuu (tai ainakin tapaa) uusiin ihmisiin, mikä on tosi kivaa. Niin että yhtään ei oo tarvinnu katua sitä että on lähteny.
Tähän mennessä meillä on ollu muutama saunailta, pari baari-iltaa, fuksikiertoajelu jonka päätteeks Särkänniemeen, laitteista auki tornado ja keinukaruselli, oli siistiä. Sit oli Hervannan ympärijuoksu, tapahtuma mun makuun. Ja fuksivalakin meillä oli, se onneks huipentu ihan kivasti vaikka se valmistelu kauan kestikin. Mutta onneks oli kiva tunnelma ja hyvää seuraa :) Ja kaikkee siistiä on vielä luvassakin.

Itse opiskelu on myös ihan jees. Matikasta oon aina tykänny (vaikka nyt käytävät asiat ei mun lemppareita ookaan) ja fysiikkakin on ainakin vielä tällä hetkellä ihan ok. Kone- ja materiaalitekniikan johdantokurssi on hieman tylsä ja siihen liittyy ryhmätyö. Sinänsä ihan kiinnostava aihe ryhmätyössä, meille on jaettu esineet (kai ne koneiks lasketaan) ja niitä pitää sit miettiä kaikilta kannoilta, esim. käyttöominaisuuksia ja designia ollaan nyt tähän mennessä mietitty. Mutta noin yleisesti en tykkää ryhmätöistä. Ja se on myös aika hankalaa löytää kaikille sopivaa ajankohtaa, kun ryhmässä on 8 ihmistä. Niin ja meidän esine on Fiskarsin monitoimisakset, ainakin näyttää siisteiltä mut en tiedä toimiiko ne kaikki ominaisuudet oikeesti :)
Sitten, aivan varmasti tylsin kurssi ikinä (voi johtua tietty myös luennoitsijoista) on Innovatiivinen systeemisuunnittelu. Ekat 45 minsaa se äijä selitti jokaista sanaa erikseen; innovatiivista, systeemiä ja suunnittelua. Siinä vaiheessa lähdettiin pois. Seuraavalla luennolla se kävi asiaa läpi vähän syvemmin. 90 minsaa sanojen innovatiivinen systeemisuunnittelu selittämistä enkä tajunnu yhtään mistä on kyse!!! No mutta onneks tänkin kurssin pelastaa ryhmätyö. Meidän ryhmän tavotteena on suunnitella konttien siirto laivasta laiturille. Siis se systeemi. En tiedä satamista mitään! Tiedän vaan sen että Viikkarilla voin joko ite kävellä sieltä laivasta pois tai sitten mennä auton kyydillä. Mutta rahtisatamista en tiedä mitään, en mitään.

Kaiken kaikkiaan oon tyytyväinen siihen että otin koulupaikan vastaan. Musta on parempi opiskella, vaikka ala ei ihan oma oiskaan, kun tavallaan hukata koko vuosi. Mulla on ehkä vähän huono asenne, mutta en jaksais olla vuotta töissä, varsinkaan missään sellasessa paikassa mihin tällä koulutuksella pääsee. Niinpä on siis parempi opiskella :)

Tällä hetkellä oon vielä projektiurheilija, niin täytyy mennä tarkasti harjotusohjelman mukaan. Reilun viikon päästä kun SM-viesti on ohi, voin osallistua myös kaikkeen liikuntatarjontaan mitä koululla on. Sählyä, jumppia, tyttöjen punttia ja korista ainakin aion kokeilla. Vaikka tällä hetkellä tuntuukin että juoksisin vaikka kymmenen kertaa viikossa jos vaan voisin, niin oon kyllä tyytyväinen että kun tilanne on tää niin mulle on tarjolla vaihtoehtoja kun juoksu ei onnistu. Senkin takia tää koulu oli hyvä valinta.