SM-KULTAA

Varmaan viimeset kuus vuotta ollaan lähdetty SM-viestiin hakeen voittoa. Kaks vuotta sitten se oli ihan realististakin ja mein piti se kulta ottaa, mutta vaikee maasto teki tehtävänsä ja Sanni teki varmaan kauden ainoon isomman pumminsa. Silloin olin omaan suoritukseen tosi tyytyväinen, tulin kärkiletkassa alotuksesta vaihtoon niinkun oli sovittu :)
Tänä vuonna oli taas meidän vuosi, kun oltiin samassa joukkueessa Sanni, Emmi ja minä. Taktiikat oli hiottu ja tytöt huippukunnossa ja mun tehtävänä oli vaan päästä riittävään kuntoon. Kun tosiaan se kantakalvontulehdus on tässä vaivannu yheksän kuukautta ja siihen päälle vielä heinäkuussa repes nilkasta nivelsiteet, elokuun alussa olin viikon kuumeessa ja sen jälkeen viikon niveltulehduksessa niin kunto oli aivan pohjalla. Mutta koska pohjalta suunta on vaan ylöspäin, alotin projektin kohti SM-viestiä.
Tein ohjelman isän kanssa, juoksua tuli 4 kertaa viikkoon kun enempään en oikein pysty. Pari lenkkiä piti jättää välistäkin kun jalka oli niin kipee. Sen esimerkiks huomasin, että 8,5km Hervannan ympärijuoksun asvaltilla voi ihan hyvin juosta jos kahteen seuraavaan päivään ei tarvi turhia askeleita ottaa. Juoksin kovia reenejä metsässä, ja se oli jalan kannalta hyvä ratkasu.
Jätin muut kisailut vähemmälle ja panostin vaan viestiin.Juhlimisenkin pidin aika maltillisena vaikka kaikenlaisia tarjouksia joka tuutista tulikin. En ollu kuitenkaan ihan varma mun kunnon kohoamisesta.
Viikko ennen SM-viestiä olin SK:n kansallisissa. Siellä alko vihdoin kulkea ja suunnistus tuntu pitkästä aikaa tosi hyvältä. Ainoo vaan että en ollu tottunu niin nopeisiin jalkoihin ja eksyin :) Ja koska suunnistusrutiini oli kateissa, en osannu korjata sitä virhettä yhtään ja siitä tuli aivan todella iso. Seisoin siel paikallani enkä tienny mitä tehdä, ja ainoot kanssasuunnistajat oli miesten pääsarjalaisia. Maaliin kuitenkin pääsin ja hävettää kyllä, kun voitin. Mutta palkinnot oli onneks hyviä, sain Nonamen suunnistuspaidan.
SM-viesti oli sunnuntaina. Lauantaina mä seurasin keskaria ekaa kertaa ikinä kotoo käsin ja olin kyl vähän hermona. En oikein tienny mitä tekisin ja koko päivä meni aika hukkaan. Seuraavana aamuna lähin kuitenkin pirteenä lehdenjakajan kanssa samaa matkaa. Vaikka kisapaikalla oli kylmää ja sumusta, mun mieli oli hyvä ja aattelin että nyt pitäis vaan tehdä edes ok suoritus, tytöt hoitais lopun ja mieluiten koko homman kotiin :)
Se suoritus ei kyllä todellakaan ollu edes ok. Koukkasin neljää ekaa rastia ja siinä vaiheessahan olin todellaki jääny kaikista letkoista. Juoksu ei kulkenu yhtä hyvin kun viikko sitten. En ollu siinä kunnossa että oisin voinu ottaa letkaa kiinni, perässä oisin ehkä voinu pysyä. Loppua kohti meni onneks vähän paremmin. Puomilla meinasin sanoa niinkun Rantalan Antti ei toivottavasti joutunu jatkajalleen sanomaan: "anteeks kun olin näin paska". Pahoilla mielin sen kartan kuitenkin annoin Sannille. Sitten tuli kyllä multa itku. Ajattelin että tähän se nyt kaatu, kun jäin 5 minuuttia kärjestä! Joku 2 tai 3 ois ollukin viel ihan ok, kun tiesin et tytöt on niin hyvässä kunnossa. Itkin sitä, kun mulla meni niin huonosti ja kun petin tytöt ja kun tää oli meidän vika vuosi, tän piti olla meidän vuosi.
Sanni onneks nosti sijoja vaikka kuinka. Ero kärkeen kyllä säily aika isona, ja Emmi pääsi mettään 4 minuutin takamatkalta neljäntenä. Pieni toivonkipinä eli vielä, mutta aika pieni. Yhteydet kisapaikalla oli huonoja, ja väliaikoja piti pyytää soittamalla kotoo. Vihdoin varotettiin meidän sarjan ekat joukkueet varotusrastilta, mutta ei Emmiä. AngA ja Rastivarsat oli tulossa, mutta kuuluttaja muistutti että yllätyksiä voi tulla kun varotusrasti toimi vähän huonosti. Angan ja Ravan tytöt meni vikalle rastille passiin lippujensa kanssa ja me Sannin kanssa jäätiin loppusuoran varteen siihen vikan rastin lähistölle ja mietittiin samalla että voihan Emmi vielä tulla. Niin varmaan.
Sitten kuitenkin tytöt vikalla rastilla alko taputtaa, ei riemuita, ja Emmi juoksi näkyviin. Alettiin Sannin kanssa kiljua ihan hulluna ja juostiin kohti maalia. Mahto ihmiset hieman ihmetellä. Maaliviivalla Emmi kuuli, että me voitettiin ja me kaikki alettiin kiljua. Se oli oikeesti niin hieno hetki, kun olin jo luopunu toivosta oman suorituksen jälkeen. Me saavutettiin se mitä lähdettiin hakemaan, ja mikäs sen parempaa kun voittaa SM-kultaa parhaiden kavereiden kanssa!
Ja sit saatiin vielä meidän oma hetki kuuluisuudessa, kun annettiin haastattelu Hevoskuurille.