Falun

Junamatka kohti Falunia alko jo ennen kaheksaa. Söin aamupalan junassa, kuuntelin radiota ja kattelin maisemia. Junassa oli paljon muitakin, joilla oli sama matka. Niinpä en ollu jaksanu edes selvittää minnepäin asemalta pitää lähteä, vaan luotin siihen että sen kyllä huomaa. Ja kyllähän sen huomas. Vapaaehtosia oli joka kulmassa opasteina ja nostattamassa tunnelmaa. Lugnet-areena oli mäen päällä, joten tuli mukavan lämmin kun sinne käpytteli.

Vähän ennen saapumista stadionille alko kaikki kojut. Sieltä sai maistiaisia ja pipoja ja buffeja. Myös Norjan ja Ruotsin lippuja oli tarjolla. Parasta oli grillatut nachot ja babyporkkanat.

Mulla oli ennakkoon ostettu lippu, joten kävelin vaan sisään. Kaikenlaisia lipputrokareita oli porttien edessä, niin että myöhäisherännäisillekin oisi lippuja löytyny. Vähän petyin, kun ne kojut loppu kun stadionalue alko. Ihmisiä oli jonkin verran, mutta yhdistetyn just loppunu mäkisosuus ei kyllä missään nimessä mikään päätapahtuma yleisön perusteella ollu. Multakin se jäi välistä, ja yhä oli kaks ja puol tuntia aikaa naisten viestin starttiin.

Tyhjä mäki

Kiersin vähän siellä alueella, yritin löytää Mördarbackenin ja viestissä hiihdettävät baanat. Ne oli vähän heikosti opastettu, tai opasteita kyllä löyty mutta niitä oli vähän joka paikassa niin että ainakin mulle oli pikkusen epäselvää mikä se oikea mäki oli. Yllättävän vähän näky suomalaisia, vaikka kisat oli näinkin lähellä. Söin eväitä ja sitten menin varaileen hyvää spottia ladun varresta.

 

Telkkarissa saatiin tosi hyvin näyttämään siltä, että Falunissa ois ollu enemmänkin lunta. Se ei kuitenkaan ole totta. Viestipäivänä torstaina siellä ei ainakaan ollu, mutta ehkä viidellekympille sitä saatiin jo ihan kivasti.

 

Menin sinne ladun varteen aivan liian aikasin, ja kylmähän siinä vähän tuli. Se tosin oli tiedossa jo etukäteen, koska mulla ei ollu oikein hyviä kenkiä olemassa. Uggeja olin ajatellu, mutta kun oli plussaa niin en niitä viittiny laittaa. Saappaat on mun toiset kengät mihin mahtuu villasukka, mutta ne on kyl muuten aika kylmät, ja sitä paitsi tyhmät kävellä. Niinpä mulla oli sukkahousut, villapohjasukat ja lenkkarit.
Kun kisaan oli aikaa alle tunti, alko tapahtua. Ensin tuli latupartio, ja sai aikamoiset kannustukset. Sit alko tulla myös suksiaan testaavia hiihtäjiä huoltajien kanssa. Charlotte Kalla sai tietty suurimmat hurraukset, mutta myös toimitsijoita kannustettiin innokkaasti. Kovaäänisin katsoja oli taskumatistaan ahkerasti naukkaileva norjalaismies, joka piti tunnelmaa hyvin yllä. Se huusi: "Andra sidan är ni klara?" Ja toiselta puolelta sata ihmistä vastas: "Jajamensan fattas bara!"

Latupartio

Ruotsin hiihtokuningatar Charlotte Kalla

Mun katselupaikka oli pertsan osuuksille tosi hyvä, siitä näki screenille ja pääsi seuraamaan ihan vierestä kun hiihtäjät alko nousta Lilla Mördarbackenia. Katoin myöhemmin SVT:n lähetystä netistä ja näin mun lipun siellä! Aino-Kaisan ja minut voi nähdä kuvissa ekan kerran lähetyksen kohdassa 33:34 (kisaa käyty 3:33). Alimpana siellä mutkassa sisäkurvin puolella aivan hulluna vispaava yksinäinen Suomen lippu, se on mun!

Lilla Mördarbacken

Kisa alko suomalaisittain hienosti, kun Aino-Kaisa johti lähes koko matkan ja vaihto kärjessä. Oli hienoa heiluttaa Suomen lippua ja puhaltaa hulluna pilliin (josta lähtee aivan järkyttävä ääni) hetkeä ennen muuta yleisöä. Kerrankin sai olla ylpeä Suomesta (ainakin mitä näihin kisoihin tulee). Myös Kerttu tuli hyvin, mutta vapaan osuuksien alkaessa ihmiset alko liikkua. Mä ihmettelin, siinä vieressähän meni vapaan baana. Sitten selvis, että ei ne siitä hiihdä. Oli pakko siirtyä että näkis edes jotain, ja samaa mieltä oli muutama sata muutakin. Ladun alittavat ahtaat putket oli vähän tulppana, mutta kyllä mä ehdin vapaan osuuksien nousua seurata myös. On se Marit vaan aika kova, mut niin oli suomalaisetkin. Parhaan päivän valitsin, kun olin paikalla Suomen ainoana mitalipäivänä. Niille tiedoksi jotka ei seuraa hiihtoa (ei mun mielestä kuulu missään nimessä mihinkään kansalaisvelvollisuuksiin seurata lajeja/asioita joista ei ole kiinnostunu), Suomen naiset otti Norjan ja Ruotsin jälkeen pronssia, ja se jäi kisojen ainoaksi suomalaismitaliksi.

Kisan aikana huomasin että tammikuussa Växjössä tapaamani Even kaveri toinen Eveliina laitto Facebookiin kuvan Lugnetilta. Kiva juttu, joitain tuttuja siis! Viestin loppu me seurattiin Eveliinan ja Leenan kanssa yhdessä.

Pakollinen turistikuva. Vaikka hiihto olikin se mitä menin kattomaan,
niin kyl toi mäki vaan on jotenkin vaikuttavampi ku latu, eikö vaan?

Tunnelma kisan aikana oli tosi hyvä, kun ruotsalaisia ja norjalaisia oli niin paljon ja ne kannusti totta kai ilosesti ja kovaäänisesti omiaan. Ja toimitsijoita ja latupartiota. Kuuluttaja puhu ainakin ruotsia, enkkua, suomea ja saksaa, imponerande. Yhdistetyn hiihtoa sai kyllä katsoa melko rauhassa mistä kohtaa tahansa, koska se ei ihmeemmin ruotsalaisia kiinnosta. Ja miks kiinnostaiskaan, kun ei siellä ole ketään ruotsalaista. Mäkikisaan keräänty taas kauheesti väkeä, kun norjalainen Rune Velta oli mitalisuosikki (ja ottikin pronssin). Mäkikisaan joku sponsori oli mahdollistanu sen, että kaikki pääsi katsomoon istumaan ja seuraamaan kisaa, kiitokset heille. Kovin ahkerasti me ei kyllä jaksettu kisaa seurata, kun suomalaiset oli aika huonoja. Meitä kiinnosti paljon enemmän se, että Instagramin hashtagilla #falun2015 saatto päästä screenille. Eve laitto kuvan meistä Instaan, mutta me ei silti ikinä päästy sinne screenille, hitsin huijarit.

Screen jolle me ei päästy

 

Mun suosikkihiihtäjä Ojansivun Antti ei ollu vielä kisoissa, mutta ehkä ens kerralla Lahdessa? Lupaan lähteä kannustamaan Anttia jos se sinne pääsee, ehdottomasti!

 



Pitkä päivä Falunissa päätty puol kasilta kohti Tukholmaa lähtevään junaan. Varpaat oli onneks jo lämmenny kävelymatkalla stadionilta alas kaupunkiin, ja junassa saatto ottaa pari kerrosta vaatteita pois. Syötiin eväitä, juteltiin kivasta päivästä ja muusta, mutta en silti voi valehdella että se matka ois jotenkin nopeesti menny.
Tukholmassa erottiin tyttöjen kanssa, niiden matka jatku hotelliin ja mun ihan ensin säilytyslokeroille. Sieltä hain mun kassin ja kävelin hostellille. En oo ikinä ollu missään tollasessa paikassa yksin, mut oli kyl hieno kokemus. Se respa oli tosi söpö ja se tyttö siinä tosi mukava, eikä yhtään haitannu vaikka olin ensikertalainen. Mulla oli sänkypaikka kuuden hengen huoneessa, ja kun astuin sinne, kaikista muista sängyistä toivotettiin mut tervetulleeks. "Jes, another girl", kuulu yhdestä alasängystä. Mun enkku on nyt vähän ruosteessa ruotsin ylivallasta omassa arkipäivässä johtuen, mutta kyllä me keskusteluja saatiin aikaan. Kävin myös keittiössä (jossa ois ollu ilmasta pastaa) syömässä omenan ja täyttämässä vesipullon, ja juttelemassa parille muullekin tyypille. Mutta koska oli jo myöhä, laitoin lakanat mun yläsänkyyn (skitjobbigt), kamat kassiin ja kassin lukkojen taakse kaappiin ja menin nukkumaan.
En kyllä mitenkään saanu unta, makasin vaan valveilla ja kuuntelin ääniä mitä muut päästeli. Ei onneks mitään kovaa kuorsausta, mutta ihme tuhahteluja ja muuta, en ole tottunu.

Aamulla heräsin seiskalta, keräsin hiljaa kamat, kävin suihkussa ja lähdin asemalle. Matkalla kävin ostamassa aamupalaa ja jatkoin talvilomaseikkailuani junalla kohti Göteborgia. Aurinko paisto!